Muistot tulivat kuin kuuma aalto. Hän putosi vuoteeseensa, painoi kasvot kirjettä vastaan ja itki. Kynttilä oli kolahtanut lattiaan. Se meni poikki ja sammui. Ruustinna riensi sisälle, nuhdesaarna oli jo tulvimaisillaan hänen huuliltaan, mutta se pysähtyi, kun hän huomasi Hiljan itkevän. Hän katseli häntä hetkisen, näki, ettei itku ollut mitään vaarallista, meni sitten takaisin ruokasaliin ja kaasi itselleen neljännen puolikuppisen kahvia. Hänelle oli vähitellen tullut tavaksi juoda kahvinsa puolissa kupeissa. Vaikkei hän suvainnut vieraille kaadettavan kuin tuskallisen runsaita kuppeja, maistuivat hänelle itselleen vajavat kupit, varsinkin näin aamuisin.
Hän nousi entiseen maalaiseen tapaansa kuudelta ja istuutui kutimensa ja kahvipannunsa ääreen ajattelemaan lapsiaan, jotka olivat hajallaan maailmalla, ja odottelemaan Hiljan nousemista. Lainan tila oli taas viime aikoina ollut huolestuttava. Kunhan hän taas vain onnellisesti pääsisi tämän ajan ohitse. Se oli hänelle aina niin vaikea. Johannes, metsäherra, asui perheineen pohjoisessa, niin kaukana, että siellä jo ajettiin poroilla ja lapsilla oli neljäkymmentä peninkulmaa kouluun. Kesät olivat siellä ylhäällä yhtä ainoaa valkeutta ja talvet loppumatonta pimeyttä. Johanneksen väet voivat kuitenkin aina hyvin, ilma siellä pohjoisessa oli puhdasta. Hyvää kuului niinikään aina Pekan perheeltä — äiti sanoi yhä ajatuksissaan tätä poikaansa Pekaksi, kuten lapsena, vaikka hän viime aikoina oli kirjoittanut kirjeidensäkin alle "Pietari". Hän oli ankarasti uskonnollinen, hänellä oli hyvä pappila, hyvät pitäjäläiset ja terveet lapset — kymmenen lasta. Vahinko vain, että he asuivat niin kaukana, ettei isoäiti useammin voinut käydä lapsikultia katsomassa. Hyvissä naimisissa oli Lahjakin, Jumalan kiitos. Kuusi lasta oli heilläkin ja seitsemäs oli tulossa. Lahjalta se kävi verraten helposti. Ei ruustinna ensinkään osannut olla hänestä niin huolissaan kuin Lainasta… Joskus meni ruustinnan ajatus niihinkin lapsiin, jotka kerran hukkuivat. Mutta hän ei voinut viipyä heissä kauan. Vuodet eivät olleet jaksaneet lääkitä sitä haavaa… Verraten harvoin kirjoittivat äidilleen elossa olevat lapset, mutta kun lapsenlapset oppivat kirjoittamaan, sai isoäiti useammin kirjeitä ja lapset ja miniät kirjoittivat uskollisesti merkkipäivien tullen sekä ilmoittivat tietysti tarkasti syntymä- ja sairaustapaukset. Isoäiti ei unohtanut ainoankaan lapsenlapsen syntymä- tai nimipäivää. Hän osti kotiin tusinoittain kuvakorttia, kaikenlaisia hauskoja kissojen, koirien ja hevosten kuvia ja kun asianomaiset alkoivat käydä vähän suuremmiksi, saivat he mummolta soman tytön- tai pojankuvan onnentoivotukseksi.
Joka aamu, kun Hilja tuli huoneestaan, tapasi hän äitinsä ajatuksissaan läpikäymässä lastensa perheasioita tai kirjoittamassa heille. He eivät, Hilja ja äiti, vaihtaneet monta sanaa. He kysyivät kuinka olivat nukkuneet — Hilja kysyi siksi, että tiesi äidin nukkuvan perin vähän ja äitikin kysyi Hiljan yön kulkua, vaikka Hiljalla oli aivan erinomainen unen lahja. Sitten Hilja lyhyesti kertoi, mitä Armas oli kirjoittanut ja äiti ojensi hänelle omaisten kirjeet, jotka aina olivat osoitetut hänelle — jos sellaisia oli tullut. Kahvia juodessa Hilja ne luki ja äiti kutoi sukkaa ja kello nakutti. Sitten mentiin hakemaan sanomalehteä kirjelaatikosta eikä voitu ryhtyä mihinkään ennenkuin se oli tullut. Hilja luki sen häthätää: ensinnä kuolin- ja kihlausiimoitukset sitten teatteria tai iltamia koskevat kirjoitukset ja vihdoin pikku-uutiset. Äiti luki pääkirjoituksetkin ja yleensä koko sanomalehden, kannesta kanteen.
Hilja ompeli nykyään liinavaatteita uuteen kotiinsa. Armaan piti väitellä keväällä ja heti sen jälkeen vietettäisiin häät. Sekin tilaisuus antoi äidille ja tyttärelle päänvaivaa — oliko vihittävä kirkossa ja sitten syötävä päivällinen Alppilassa tai Kaisaniemessä, tai kutsuttaisiinko vain ahtain omaisten piiri ja vihittäisiin kotona.
Koska kevääseen vielä oli pitkä aika, eivät äiti ja tytär sentään niin paljon puhuneet häistä kuin he niitä ajattelivat. Suurin osa Hiljan liinavaatetta oli annettu hyvälle liinaompelijalle valmistettavaksi, sillä hienoa ja kaunista siitä piti tulla, mutta merkkaustyön oli Hilja itsepintaisesti halunnut tehdä itse, ja niin hän nyt heti noustuaan painui suurten lakanoiden ja pöytäliinojen ääreen neulomaan paljotöisiä nimiä. Alussa hän sai ratkoa ja yritti moneen kertaan tuskastua, mutta vähitellen kävi ommel kauniiksi ja tasaiseksi. Menestys kiihotti häntä eikä hän noussut työstään muuta kuin mennäkseen telefoniin tai avaamaan ovea. Telefoni soi useammin, mutta kukapa tällaisena sateisena syksynä olisi jaksanut käydä vieraissakaan. Jenny täti kuitenkin tuli Haapaselle joka päivä ja soitti monta kertaa päivässä. Usein kävi myöskin Elsa, Hiljan paras ystävä. Elsa Vaarnakoski, ylioppilas.
Elsa tuli aina keittiön tietä ja huuteli jo kaukaa, että hän on niin märkä, että tuo mukanaan kokonaisen vedenpaisumuksen. Maali piti hänestä eikä hänellä niinmuodoin ollut hätää. Muuten Maalille vastenmieliset vieraat kyllä saivat kokea hänen epäsuosiotaan. Maali auttoi märän takin Elsan yltä, ja kuultuaan hänen äänensä, juoksi Hilja vastaan, laahaten käsityötä kainalossaan.
Elsa alkoi aina torumalla Hiljaa siitä, ettei Hilja ollut käynyt heillä. Se oli sellaista, että Hilja hiukan pelkäsi täti Forsbergia, Vaarnakoskien äitiä, vaikkei hän milloinkaan ollut kohdellut Hiljaa kuin erittäin ystävällisesti. Sitä ei hän sanonut Elsalle, vaan syytti sitä, että heidän oli niin paljon parempi jutella Hiljan pienessä sinisessä sohvassa, kuin Vaarnakoskella, jossa tytöt kaikki kolme asuivat samassa huoneessa. Elsan huolena oli tavallisesti, mitä hän lausuisi huomisessa iltamassa, tai kenen hän saisi pitämään esitelmää "Sovinnon" iltamassa, tai mitä hän pukisi ylleen siihen tai siihen tilaisuuteen. Hän sadatteli ihmisten laiskuutta ja leväperäisyyttä — ei viitsittäisi tulla kokouksiin eikä tehtäisi mitään iltamien onnistumista varten!
Tänään, kun he olivat päässeet Hiljan siniseen sohvaan, oli Elsalla tällainen tiedonanto.
— Niin, ensimmäinen ohjelmatoimikunnan kokous oli sitten eilen meillä.
Herrat kävivät toissapäivänä — oikein frakissa — pyytämässä äitiä!
Äiti pani ensin vähän vastaan. Hänestä koko puuha on myöhästynyt, mutta
viime hetkessähän ohjelmat aina sittenkin harjoitetaan ja äiti suostui.
Päätettiin ottaa tanssia. Sinä tulet tietysti siihen!
— Ohoo! yritti Hilja sanoa vaatimattomasti, vaikka hän jo koko ruumiissaan tunsi tanssin lumon. — Minä luulin, etten enää kelpaa mihinkään senjälkeen kun jouduin kihloihin.