— Mene nyt suohon! Et sinä sitä itsekään ajattele. Pelkäävät sinun käyneen ylpeäksi, kun jouduit kihloihin niin hienoon perheeseen… Koko kaupunki tietää sinun nykyään ompelevan liinavaatetta…
— Ohoo!
Hilja nauroi koko kasvoillaan. Hänellä oli omituinen tapa nauraa niin, että joka solu hänen kasvoissaan eli. Teki sen vaikutuksen kuin tuuhea, juuresta tunkeva, kuria tottelematon tukkakin olisi ilakoinut mukana.
— Mutta minäpä sanon sinulle, touhusi Elsa — ettet saakaan, kun tulet rouva Bredeksi, lakata auttamasta iltamissa. Armas ei sitä vaadi ensinkään — siitä minä häntä kunnioitan, vaikka me muuten niin monessa asiassa olemme eri mieltä. Tanssi sinä vain, kyllä Armas omalla haarallaan pitää hauskaa.
Hiljaan pisti ja hänen hymynsä kävi väkinäiseksi. Hän olisi halunnut kysyä, millä perustuksella Elsa sanoi niin, mutta eihän sellaista saattanut päästää huulilleen.
— Ne tulevat tänään juhlallisesti sinua pyytämään, puhui Elsa taasen. — Ethän sinä kiellä, ethän! No niin, tiesinhän minä sen. Minua innoittavat sellaiset makeat kihlaukset, kun ihmiset äkkiä muuttuvat niin, etteivät enää huoli mistään muusta, elävät vain "toisiaan varten".
Hiljan mieleen tuli, että juuri sellaiseksi hän olisi kihlauksensa suonut, mutta hän etsi kiireesti ompelukohdan lakanasta ja kysyi:
— Kutka tulevat?
— Saat sitten nähdä…
— Mutta sano nyt…