— No niin, meidän Hannes tietysti. Eihän hän päästä käsistään yhtään hetkeä, jolloin saa sinut nähdä. Se on hänelle taidenautinto…
— Älä nyt! koetti Hilja keskeyttää, vaikka hänelle oli erinomaisen mieluista kuulla, että häntä pidettiin kauniina. Armaan tähden se oli suorastaan tärkeääkin.
— Eihän siinä mitään pahaa ole. Ei Armaan ensinkään tarvitse olla mustasukkainen. Hannes katselee sinua aivan esteettisesti. Sinähän olet niin kreikkalainen. Aarne Koskinen tulee Hanneksen mukaan. Aarne on hieno poika. Hän on luvannut liittyä Sovintoon… Muuten arpajaisohjelma on suunniteltu suurenmoiseksi. Otso Okkolalta pyydetään juhlaruno. Hänellä kuuluu olevan jokin aihe ja nythän hän on päässyt rouvastaan… Voi, voi, minun pitäisi lähteä, mutta kun tässä on niin hyvä istua!
Hilja kiersi kätensä hänen ympärilleen ja pidätti hänet. Hänen mielensä oli joutunut juhlahumun läikyntään ja hänen täytyi saada kuulla enemmän. Hän sai kuulla, että tanssiin tulisivat "ne vanhat", nimittäin ne, jotka vuodesta vuoteen olivat tanssineet juhlaohjelmissa, sekä joku uusi lisää. Heitä oli: Britta, Elsan sisar, Anni Koskinen, Kaino Autere, Tyyne Leinonen, Meri Nikkilä, Linda Kaisla ja Hilja, ja… joku vielä, jota ei Elsa muistanut. Ai, tietysti Elma Vaurio, paras kaikista. Neiti Höökiä tietysti ajateltiin harjoittamaan. Eihän Helsingissä ollut niin suurta valikoimisen varaa.
— Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä! sanoi Elsa taas hetken perästä ja sävähti pystyyn. — Osakunnassa on tänään illanvietto… En minä viitsi tehdä tilausta telefonissa. Minun pitää kuitenkin mennä katsomaan, onko flyygeli vireessä Sovinnon huomista juhlaa varten. Meillähän on niin hieno ohjelma. Mutta ne taitelijat ovat aina niin arat siitä virityksestä. Eikä virittäjää aina saa viime hetkessä.
Hilja kasasi käsityön kainaloonsa ja meni jouduttamaan kahvia. Kahvipöydässä oli äiti mukana ja he keskustelivat Elsan kanssa puiden, perunoiden ja voin hinnoista. Elsa tunnusti nöyränä ja nauraen, ettei ymmärtänyt paljon niistä asioista. Äiti heillä ne kaikki hoiti. Kun joutui, kuten hän, Elsa, osakuntaelämään ja raittiushommiin, niin ei jäänyt aikaa lukuihinkaan, saatikka sitten taloustoimiin. Hänenkin kandidaattinsa siirtyi ties mihin aikoihin. Se oli aivan hirveää!
— Kun toiset eivät tee mitään! palasi hän alituiseen harmiaiheeseensa, jonka kymmeniä kertoja samoin sanoin puoleksi tosissaan, puoleksi leikillä, oli purkanut kuuluville. — Meillä ei ole työnjakoa. Kaikki sälytetään muutamien niskoille. Kyllä tuo Hiljakin saisi auttaa minua enemmän — ettetkö sinä osaisi puhua tai lausua tai vaikka laulaa! Se on paljasta kuvittelua, ettet osaa. Ja sen teidän vuokralaisenne, sen Matariston, sen minä mieluimmin nylkisin! Hänestä ei ole vähintäkään hyötyä osakunnassa. Kaksi kertaa olen nähnyt hänet kokouksessa eikä hän ole puhunut eikä pukahtanut.
— Hän on ahkera poika, ehätti ruustinna puolustajan, — ja maksaa täsmällisesti. Hänestä ei ole mitään vaivaa. Me olemme häneen hyvin tyytyväiset.
— Kyllä minä sen uskon! nauroi Elsa hiukan silittäen äskeistä moitettaan, — mutta kyllä hänen pitäisi ruveta ottamaan osaa osakuntaelämään. Se sellainen karhumaisuuskin menisi hänestä vähemmälle. Eikö tätikin sanoisi hänelle. Tai sano sinä, Hilja! Voi, voi kuinka te olette hienotunteisia. Minäpä ravistaisin häntä aika tavalla, jos asuisin täällä saman katon alla.
Elsa näytti, vehnäleipä toisessa, piparikakku toisessa kädessä, miten hän häntä ravistaisi. Häntä täytyi nauraa, niin hullunkurinen hän oli. Ja pakahtuakseen nauroivat sekä Hilja että ruustinna, kun hän eteisessä, pois lähtiessään, yhtäkkiä iski nyrkkinsä Matariston oveen.