— Herra Mataristo, oletteko kotona?
— Jaa-a, kuului yksivakainen, ujo ääni.
— Minä olen Elsa Vaarnakoski, teidän osakuntatoverinne. Tahdoin vaan sanoa, että tulisitte tänään kokoukseen ja illanviettoon. Mitä se on, ettette käytä hyväksenne osakuntaa. Tulettehan. Tottahan te kuulitte? Meillä valitaan tänään kansanvalistuskomitea, minä ehdotan teitä. Tottahan te tulette…?
Elsa pui nyrkkiä Hiljalle, joka oli kyykistynyt salin kynnykselle ja nauroi siinä katketakseen. Pää ovenrakoa vastaan sai Elsa odottaa hyvän aikaa ennenkuin äskeinen yksivakainen ääni, entistä epävarmempana vastasi:
— Jaa-a!
— No hyvä on! sanoi Elsa sitovasti ja läksi.
Keskipäivällä tulivat herrat, Hannes Vaarnakoski ja Aarne Koskinen. Hilja ei ollut tietävinään heidän asiastaan, vaan vei heidät salin plyshiliinapeitteisen pöydän ääreen, hämmästyi heidän pyyntöään ja antoi punastuen suostumuksensa.
Koskinen oli pitkä, laiha, mustatukkainen, heleäihoinen ja hajamielinen professorinpoika, joka kirjoitteli Virittäjään ja kulki lahjakkaan nuoren miehen maineessa. Vaarnakoski oli hänen täydellinen vastakohtansa. Hänen pituuttaan kannatti jykevä tanakkuus, hän puhui paljon ja vaikka mistä. Kaikki hänen kasvoissaan oli väritöntä. Hänellä oli leveät, tukevat, huonosti harjatut hampaat. Hän tiesi kaikki Helsingin juorut ja halusikin esiintyä niiden itsetietoisena tuntijana. Hänelle oli erityisen mieluista katsella kauniita nuoria tyttöjä, saattaa heidät namille ja sitten armahtaa heitä. Hilja oli kiitollinen esine, sillä veri nousi helposti hänen kasvoilleen ja silloin olivat hänen korvanlehtensäkin kuin veripisarat.
Kun kysymys Hiljan esiintymisestä arpajaisissa oli ratkaistu, oli syntymäisillään vaitiolo. Hilja tunsi Vaarnakosken katseen kasvoillaan ja kuumeni jo. Mutta Vaarnakoski armahti häntä ja rupesi puhumaan:
— No, kai te olette kuullut, että Otso Okkola nyt lopulta on päässyt rouvastaan. Dorothea rouva matkustaa Ruotsiin. Sillä naisella on tempperamenttia. Se oli Oopperakellarissa viskannut kahvelin Otson kasvoihin. Se ei sopinut aviovaimoksi. Taiteilijattarena se olisi voinut olla mainio. Sääli, sääli! Se oli kuin elämänlanka, niin hento ja samalla käärmemäinen. Ja osasi kynsiä. Verratonta sen kanssa oli viettää iltaa ja yötä. Se räiskyi ja se säkenöi. Ja osasi pukeutua! Nenäliinoista kenkiin asti oli kaikki valikoitua. Sääli, sääli, että se joutui aviovaimoksi ja hukkasi seitsemän vuotta elämästään. Tietenkin hän vielä voi yrittää, jahka vuosi nyt on mennyt, mutta näyttämöllä on aika kalliimpaa kuin muun taiteen tanterilla… Hän aikoo näyttelijättäreksi. Minä kehoitin. Ja sitten: ei mitään kotimoraalia painamaan, ei mitään aviomoraalia…! Tekin, neiti Haapanen, että te menitte kihloihin. Te ette sovi siihen…!