Hilja oli äkkiä käynyt aivan kalpeaksi ja suupielissä nyki hymy, joka enemmän oli sukua itkulle kuin naurulle. Hän veti paperiveitsellä, jonka jostakin oli saanut käsiinsä, voimiensa takaa viivoja pöytäliinan nukkaan, eikä löytänyt sanoja. Aarne Koskinen tunsi hämillään ja suutuksissaan aseman tukaluuden ja käsitti samalla, että kajoaminen siihen olisi ollut sen pahentamista. Vaarnakoski kidutti heitä hetkisen, otti sitten hallitsevan ylemmyydellä paperossilaatikon taskustaan ja särki äänettömyyden.
— Sallitteko, neiti Haapanen? Minussa istuu vanha Aatami vielä perin lujassa. Sinä, Koskinen, tietysti et tupakoi. Sisareni Elsahan kuuluu kääntäneen sinut uskoonsa. Ei, ei, lapset, ihminen toki ei tule tekopyhäksi niin kauan kuin hän lankeaa. Minä uskallan kokemuksesta sanoa, että hänen parhaimmat hetkensä ovat ne, jolloin hän katuu, ryvettyään liassa… Niin…
Koskinen odotti vilkastuneena ja taistelunhaluisena suunvuoroa.
— Siis: älä taistele, älä koetakaan seisoa. Olet parempi ihminen, jota syvemmälle lankeat.
— Niin, tietysti, sanoi Hilja, suuttuneena itselleen siitä, että äsken oli jäänyt vastausta vaille ja ettei nytkään keksinyt mitään tehoisaa.
Vaarnakoski heilautti kättään ja laski paperossin tuhka-astian laitaa vastaan.
— Minä sanon vain: jos te tahdotte antaa isänmaalle tusinaihmisiä, niin menkää raittiusseuroihin ja siveellisyysyhdistyksiin. Mutta jos te tahdotte antaa sille taiteilijoita, yksilöitä, niin eläkää ja antakaa ihmisten elää!
— Ja rypeä! iski Hilja kiinni, tyytyväisenä iskuunsa ja samalla voittaen takaisin tasapainonsa.
— Niin, juuri rypeä! sanoi Vaarnakoski vakavasti kuin vanhus, joka puhuu kalliista elämänkokemuksesta.
— Mutta minä en käsitä, ehätti Koskinen sanomaan, — kuinka sinä voit kuulua niin vanhoillisen lehden toimitukseen kuin "Maaemo".