Hän ei tehnyt syvän luonteen vaikutusta. Kuka ties mitä hänestä olisi voinut tulla, jolleivät käytännölliset asiat olisi valjastaneet häntä aisoihinsa ja vieneet häneltä mietiskelyn mahdollisuutta. Rovastille taas tuli ensimmäisen leimuavan hengenjulistuksen ajan jälkeen epäilyksen ja taistelun aika. Hän kävi ankaraksi itselleen ja muille. Ruustinna ei ehtinyt epäillä. Hän oli ottanut vastaan uskonnon valmiina, oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Aviopuolisoiden välille ei syntynyt ajatusten vaihtoa muusta kuin päivän asioista. Rovasti saattoi valvoa öitä epäilystensä ääressä. Ruustinna nukkui joka hetken, jonka pieniltä lapsiltaan sai nukutuksi. Hän palveli miestään, lapsiaan ja pitäjäläisiä koko sielullaan ja mielellään ja piti palvelijat kurissa. Hädän hetkenä saattoi hän itsekseen siunata tai huutaa avukseen Jumalaa, hän pani vaistomaisesti kätensä ristiin, kun asettui aterialle, hän kävi joka vuosi ehtoollisella miehensä kanssa, hän opetti lapset joka ilta lukemaan ehtoorukouksen. Niin eli hän Jumalan kanssa täydellisessä sovinnossa ja koetti huolellisesti antaa hänelle, mitä hänelle tuli. Hän oli iloinen ja ylpeä, kun emännät ja muijat sunnuntaisin kahvikuppiensa ääressä pappilassa kehuivat rovastin saarnaa, hän punastui mielihyvästä, kun piispa kehui hänen ruokaansa, hän riemuitsi, kun rovasti kutsuttiin komiteaan Helsinkiin ja häneen koski kipeästi joka moite, aiheeton tai aiheellinen, joka pappilaisista pääsi liikkumaan pitäjälle. Kun rovasti oli ulkomailla, oli koko talous hänen hallussaan. Laina oli lisäksi silloin pieni, mutta se aika toi sittenkin suuria onnenhetkiä, sillä pitäjäläiset kokoontuivat pappilaan kuulemaan uutisia kaukaiselta matkalta ja moittivat kappalaisen saarnoja. Suuri oli ilo, kun rovasti palasi. Pitäjäläiset panivat oikein toimeen tervetuliaiskutsut.
Silloin kun soittokone tuotiin pappilaan ja pitäjäläisten suosio sielunpaimeneensa nähden peloittavasti horjui, joutuivat mies ja vaimo ensi kerran katsomaan suhdettaan syvemmälle. Ruustinna ei nähnyt kuilua, joka oli avautunut heidän välilleen, rovasti sen näki. Hän huomasi samalla, miten se oli syntynyt ja alkoi soimata itseään. Hän, hän oli kaikkeen syypää, hän oli jättänyt vaimonsa yksin arkipäivän raadantaan. Hän päätti koettaa päästä yli kuilun. Ja kerran kun Aline rouva istui käsityönsä ääressä, tuli rovasti tuolille vastapäätä. Hänen oli vaikea päästä alkuun, jonkun vieraan ihmisen kanssa olisi ollut helpompaa. Hän tuskitteli pahemmin kuin rakastunut tunnustuksensa edessä, mutta sai kun saikin vihdoinkin suustaan, ettei pidä välittää maailman puheista, ne, jotka nyt tuomitsevat heidän viatonta iloaan, eivät vielä ole päässeet Herran tuntemiseen. Nuorten täytyy kodissa saada sitä iloa, mikä kuuluu heidän ikäänsä, muuten he ottavat sen maailmalta eivätkä ehkä silloin saa sitä niin viattomana. "Mutta kun kaikki sinun ystäväsi sinut heittävät!" sanoi ruustinna. Eikä hän päässyt sen yli, vaan palasi aina siihen, vaikka rovasti olisi yrittänyt mistä päästä. Keskustelu ei vienyt heitä likemmä toisiaan. Vanhempia lapsia oli isän niinikään mahdoton voittaa, mutta pienemmät tulivat likeisiksi. Pikku Hiljaa, joka oli syntynyt ulkomaanmatkan jälkeen, isä kanniskeli sylissään ja kiikutteli polvellaan. Vasta nyt lastensa keskellä alkoi Kristuksen suhde lapsiin hänelle selvitä.
Mutta pitäjällä ruvettiin puhumaan, ettei rovasti enää mahda olla selvissä järjissä: hän taitaa jo tulla lapsekkaaksi, hänen saarnansakin ovat sellaisia pehmeitä ja outoja. Hän tunnustaa omia syntejään, miten hän on pettänyt ja valehdellut — tässäkin pyhässä paikassa on hän haltioitunut pois Jumalan vakavasta, yksinkertaisesta sanasta… Se oli toki monen mielestä liikaa, että hän sillä lailla alensi itsensä. Toiset tekivät suorastaan pilaa rovastista. Pitäjän säätyläiset huomauttivat ruustinnalle tosiystävinä, että rovastin oli muistaminen olevansa tekemisissä rahvaan kanssa, joka aina tarvitsee auktoriteetteja. Papin auktoriteettia ei saata alentaa itsetunnustuksilla. Mutta muutamiin seurakuntalaisiin vaikutti rovastin kääntyminen kuin tulinen miekka. Synkkä, kova Mikko Paanu, jota aikoinaan oli epäilty äitinsä murhasta, tuli tunnustamaan tekonsa ja tunnusti vielä muitakin tekojaan. He puhuivat pitkältä rovastin kanssa, mutta kun rovasti toi hänet ruokasaliin tarjotakseen hänelle ruokaa perheensä pöydässä, koska hän oli tullut kaukaa ja yksintein aikoi nimismiehen luo, ei ruustinnalle ollut mieleen, että vastapestylle lattialle jäi jälkiä hänen saappaistaan. Tyllin Liena-Kaisa tuli tuomaan rovastille markkaa, jonka kaksikymmentä vuotta sitten oli varastanut kauppiaan myymäläpöydältä. Kauppias oli kuollut, joten ei markkaa enää voitu antaa hänelle, mutta se pantiin vaivaiskassaan ja Liena-Kaisa sai rauhan. Monet muutkin pitäjässä tulivat rovastin uuden uskonelämän jälkeen mielenmuutokseen ja rupesivat elämään hiljaisen ilon elämää.
Sitä juuri rovasti nykyään saarnasi, että elämää tulee nauttia ilolla ja kiitollisuudella. Ristikin on kannettava ilolla, kunnes Herra itse tahtoo ottaa sen pois. Sillä se annetaan aina ihmisen kasvatukseksi ja otetaan pois, kun hän on kypsynyt siihen, mihin suuri kasvattaja tahtoo hänet saada. Eihän rovastin entisillä uskonystävillä oikeastaan ollut mitään tähän sanomista. Sitä iloa vain eivät he voineet hyväksyä, sillä heistä maailman tuli olla surun laakso.
Nuorimmat lapset olivat vielä pieniä, kun rovasti sairastui. Hän oli sairasmatkalla kastunut läpimäräksi ja vilustunut. Hänen jäseniinsä tuli niin hirveä kolotus, ettei hän päässyt liikkumaan. Turhaan kävivät tohtorit ja hierojamuijat — rovasti painui vuoteeseen eikä enää terveenä noussut. Hänelle tuli pitkä, kova sairaus. Entiset ystävät ja opetuslapset tunsivat nyt Jumalan rakastavan vitsan ja riensivät kiittäen ja ylistäen tuskaisen sairasvuoteen ääreen. He tahtoivat tietää, eikö rovasti jo näkisi, että maailma on murheen laakso ja ihminen vain vaivainen matkamies. Mutta he tapasivat lapset nukkineen, puuhevosineen leikkimässä sairaan ympärillä ja kun tuskat pusersivat hikeä otsalle, pyysi hän lapsia laulamaan. Jumalan karitsa, kultakruunut ja valkeat vaatteet olivat lauluissa. Mutta oli myös sellaisia lauluja, joissa puhuttiin pikku jänöstä, Mansikista ja Mustikista ja muista maallisista asioista. Pitäjäläiset ihmettelivät Herran voimaa palvelijassaan.
Nyt oli ruustinnalla työtä. Kaikki lepäsi hänen niskoillaan — alkaen maanviljelyksestä sairaan hoitamiseen asti. Apulainen oli tietysti otettava taloon ja hänen ruuastaan pidettävä huoli. Ruustinna ei nurkunut, ei kysynyt jumalaltaan: miksi? vaan kävi kiinni reippain käsin. Hänen voimansa kasvoivat uskomattoman suuriksi, toimintanani ja toimintakyky tekivät kasvot voimakkaiksi ja suurpiirteisiksi ja liikunta ulkoilmassa karkaisi terveyden rautaiseksi. Ei hän enää paljon ehtinyt lapsia hyväilemään — se jäi isälle. Sairaan hoito oli hänen ensi huolensa eikä hän siinä milloinkaan väsynyt eikä kadottanut toivoa. Liikutus oli monesti voittamaisillaan rovastin, kun hän vaimonsa käsivarsien varassa nousi, kun hän hänen käsistään otti ruokansa. Hän tunsi kipeän soimauksen rinnassaan: tätä naista ei hän ollut yrittänytkään henkiseksi toverikseen, raatajan hän hänestä oli tehnyt. Hän olisi taaskin tahtonut puhua vaimolleen, hän olisi voinut voittaa totutun umpimielisyytensä, hänellä oli pitkiä, unettomia öitä, jolloin olisi helpottanut puhua. Mutta se oli myöhäistä. Aline, hänen nuoruutensa morsian, hänen lastensa äiti, hänen vanhuutensa päivien tuki ja sauva — ei ehtinyt eikä jaksanut.
Vähitellen kasvoivat lapset. Äiti sai heistä käskyläisiä ja ennenkaikkea isä sai seuraa. Vaikka toisia joutui kouluun, riitti toisia jäämään kotiin. Isä opetti nuoremmat lapset lukemaan ja antoi heille, kun aika joutui, rippikouluopetuksen. Kuvat ulkomaanmatkalta tulivat vasta nyt täyteen oikeuteensa. Kristuksen elämä maan päällä kävi kuvien kautta likeisemmäksi ja enemmän kuin kukaan saattoi aavistaa, kasvattivat ne lapsia ja muovailivat heidän luonnettaan. Varsinkin nuorimmat tytöt, Laina ja Hilja, kasvoivat kuvien vaikutuksen alaisina, sillä he olivat kesät talvet kotona ja alituisesti isän huoneessa, jonka seinillä useimmat kuvat olivat. Vaikutus oli niin tuntuva, että Jenny tädin kerran, astuessa isän huoneeseen ja tavatessa pikku tytöt ihailemassa Maria Magdalenan pitkiä kutreja, täytyi huudahtaa: "Mutta hyvänen aika kuinka tuo Hilja on Maria Magdalenan näköinen!" Se oli totta. Lapset olivat käyneet kuvien näköisiksi.
Kolmet häät vietettiin pappilassa isän sairauden aikana. Ne vietettiin iloisesti ja tanssien, sillä isä tahtoi niin, ja rullatuolissaan hän siirtyili huoneesta toiseen ja piti puheet morsiuspareille, vaikka jälkeenpäin rasituksesta ja ponnistamisesta huononikin pitkäksi aikaa.
Kerran syyskesällä, juuri ennenkuin piti lähdettämän kouluun, sattui hirveä tapaus: vene kaatui lahdella ja neljä pappilan pojista hukkui. Neljä yhtaikaa.
Pappilassa ei enää soitettu eikä tanssittu. Rovastin vanhat uskonheimolaiset kuiskasivat, että kova siinä tarvittiin ennenkuin jumalaton elämä loppui, mutta loppumaan Hän sen vaan sai. Ei sitä sentään uskallettu lausua ääneen sen suuren surun edessä, mikä pappilan väen oli taittanut. Ruustinna oli haudalla itkenyt kuin suunniltaan, hänen kerrottiin kotona yhtämittaa pelästyelevän ja huutavan — se oli jäänyt häneen ensi pelästyksen vaikutuksesta: hän oli silloin parkaissut, pudottanut käsistään suuren avainkimpun ja kuin suunniltaan juossut vinnille pakoon. Pianhan hän oli tointunut ja käynyt askareihinsa, mutta ilo pysyi poissa hänen käsialoistaan, hän vanheni, tarmo taittui, usein hän illoin itki. Rantaan ei hän enää voinut mennä, kuten ennen, kun siellä vaatteita virutettiin, eikä hän ikkunoista voinut katsoa järvelle päin. Ensi kerran eläessään kysyi hän itseltään minkätähden ihminen elää, minkätähden hän syntyy maailmaan, onko taivasta ja — onko Jumalaa. Hänen luottamuksensa elämään ja Jumalaan oli painunut pohjaan lasten kanssa ja hänen toimintansa eli vain velvollisuudentunnon ja tottumuksen varassa.