Rovasti huononi niin, että vain odotettiin hänen kuolevan. Ruustinna katseli sitäkin kuin puuduksissa. Suru olisi voinut viedä heidät likelle toisiaan, jos rovasti nyt olisi jaksanut yrittää yli kuilun, kuten joskus ennen. Mutta nyt oli hänen henkensä taittunut. Hän kävi todella lapsekkaaksi. Kuin lapsi puheli hän surusta, jota ihmisen on kannettava ilolla ja hymyili outoa, tylsää hymyä.
Tytöt Laina ja Hilja kulkivat toistensa turvissa ensimmäisen vaikean talven yli. Heidän leikkinsä oli hiljaisempaa kuin aikaisemmin eivätkä he enää olleet isän huoneessa niin usein kuin ennen. Apulaispappi opetti heitä, isä ei jaksanut eikä äidillä ollut aikaa eikä halua. Raskas mieli painoi taloa.
Tuli sitten muuan vapauttava kevätpäivä. Joskushan kevät tulee hiljaa, varpaisillaan kuin ystävä, joka äkkiä haluaa yllättää koko ilollaan, koko avatulla sylillään. Se oli sinä vuonna ollut harmaa ja auringoton, mutta yhtäkkiä tulivat valo ja lämpö suurena aaltona ja luonto puhkesi vihannoimaan silmin nähden.
Lainalta ja Hiljalta putosivat nuket portaille, he näkivät yhtäkkiä nurmen, pääskyset, nuput sireeneissä. He karkasivat kuin pyörryksissä kiviaidalle, huitoivat siinä käsiään, huusivat ja juoksivat ilakoiden pitkin pihaa, ajaen takaa toisiaan. Sitten he karkasivat puutarhaan ja rantaan, joka paikka oli heistä uusi, ikäänkuin he olisivat nähneet sen ensi kerran, ja he huusivat ilosta.
Isän rullatuoli tuotiin ulos auringonpaisteeseen. Ensin hän sai vaihtaa turkin päällystakkiin, sitten oli takkikin liikaa ja vihdoin katseli sairas paljain päin kädet ristissä kohti suurta, eloa-antavaa valo tulvaa. Laina, Hilja ja pääskyset kisailivat hänen ympärillään ja kissa kellahteli hiekassa portaiden edessä.
Äiti keräsi sinä iltapäivänä parhaimmat kukkataimensa suuriin koppiin, kutsui vanhan Heikin avukseen, käski lasten ottaa puhtaat esiliinat ja niin mentiin hautausmaalle. Siellä korkealla kankaalla olivat koivunlehvät suuremmat kuin muualla ja poppelit suitsuttivat öljyistä lemuaan. Käet kukkuivat taukoamatta. Äiti antoi Heikille ohjeet ja heidän mullittaessaan ensimmäistä kumpua, kävelivät tytöt kaulatusten hautausmaan toiseen päähän. Oli niin kaunista, ettei ensinkään peloittanut. Lämmin rusotus hohti taivaalta, linnut lauloivat ja käet olivat todella kuin hulluina. Niitä kuului kaukaa ja likempää ja kaikkein innokkain istui koivussa hautausmaalla. Tytöt pidättivät elämänhaluaan ja laskivat viiteentoista, mutta silloin Hilja naurahti ja käki lensi kuuseen ihan likellä heidän hautojaan, alkaakseen taas siellä. Äitikin seisoi, kun sattui sellainen hetki, ettei voinut ottaa osaa työhön, ja kuunteli käkeä. Tytöt näkivät hänen seisovan, mutta he eivät nähneet, miten hänen kyyneleensä työläästi raatautuivat ilmoille. Keskelle kumpuja istutettiin taimia ja laidoille kylvettiin orvokkia, resedaa ja pientä sinikukkaa. Sitten noudettiin opettajan kaivosta vettä ja kasteltiin kummut kauniisti. Mutta kun kaikki oli valmista ja he ennen lähtöä seisahtuivat silmäilemään työtään, sanoi vanha Heikki: "Kyllä ne ovat hyvässä tallessa."
Haudoilta tultua meni äiti suoraan rantaan ja virutti siellä multaiset kätensä ja senjälkeen palasi tasapaino kotiin, vaikkei entinen ilo. Isäkin virkosi äidin mukana ja Jenny täti ja isoäiti tulivat, kuten aina, viettämään kesää.
Tyttöjen koulunkäynti jäi keskeneräiseksi. Sairas isä ja apulaispapit olivat parhaansa mukaan valmistaneet heitä, mutta ne perustukset olivat sittenkin hatarat ja tyttöjen oli vaikea koulussa seurata. Toisissa aineissa he olivat ensimmäisiä, toisissa ihan avuttomia. He olivat nähtävästi pyrkineet ja päässeet liian korkealle luokalle. Toverielämä viehätti heitä suuresti ja Lainaa lukeminenkin, mutta Hilja oli laiska, sai ehtoja ja vihdoin jäi luokalle. Samassa todistuksessa oli käytöksessä kahdeksan: hän oli ollut uppiniskainen matematiikan opettajalle, joka väitti hänen koelaskussa käyttäneen vierustoverin apua. Hän oli lopulta, kun opettaja väitti hänen valehtelevan, polkenut jalkaa maahan ja huutanut: "Opettaja valehtelee itse!" Senjälkeen kävi koulu molemmille sisarille sietämättömäksi ja isä päätti ottaa heidät kotiin, itse valmistaakseen heidät ripille. Hän luuli tuntevansa viimeisen vuotensa olevan käsissä ja senkin tähden olevansa oikeutettu suostumaan heidän pyyntöihinsä.
He alkoivat kuuraisena päivänä lokakuussa, kello kuusi aamulla. Isä oli siihen aikaan vuorokaudesta virkeimmillään — hän olisi alkanut aikaisemminkin, mutta ei raaskinut herätyttää tyttöjä. He tulivat vakavina ja vähän unisina, sillä he olivat tottuneet nukkumaan kello kahdeksaan asti. Silloin elivät he ensi kerran sen mielialan, joka sittemmin pitkin syksyä ja talvea, hiukan vaihtaen väriä, uudistui.
Huoneessa oli ensinnäkin vuode, missä isä makasi, sitten pitkä, kulunut nahkasohva, kotikutoisella, punaraitaisella villakankaalla päällystetyt nojatuolit ja täytetyt pikkutuolit. Ikkunoihin oli joululahjana tullut uudet, välipitsien koristamat, tyttöjen tekemät uutimet. Vanha, vaaleankeltainen piippuhylly oli nurkassaan ja ikkunoiden välissä isän kirjoituspöytä, jonka mallikelpoista järjestystä ei enää kukaan häirinnyt. Ulkoa näkyi pihamaa, kiviaita sireenipensastoineen, talli- ja navettarakennusten katot, portti ja ihmiset, jotka portista kulkivat. Kaivonvintti oli poissa, sillä pitäjä oli vasta teettänyt pappilaan pumppukaivon. Kuura peitti katot ja nurmen, joka vielä oli heleän vihanta. Metsän kelta hohti viimeisessä loistossaan, ensi tuulinen päivä sen oli hajoittava maahan.