Sinertävän kirkas auringonpaiste iski kipunoita lumesta, joka narisi jalkojen ja reenanturoiden alla. Ihmisten hengitys asettui kuuraksi heidän turkinkauluksiinsa, hiuksiinsa, viiksiinsä. Kivimuurien seinät, katot, kaidepuut, portaat — kaikki oli kuin kuuran päällystämää ja kauttaaltaan liimattua täyteen välkkyvää jäähilettä. Ilman täytti lumen narina, kulkusten kilinä, ihmisten kiire ja taivaan sinen ja maan kimmellyksen oudon kaukainen soitto.
Tori oli täynnä kuusia. Rouvia, herroja ja lapsia kierteli puiden ympärillä. Kuusia kannettiin pois olkapäillä ja vedettiin kelkoilla. Sinipunaiseen puettu pelastusarmeijanainen käveli edestakaisin apajansa ympärillä, jonka hän oli pystyttänyt asemahuoneen edustalle. Kappaleen matkan päähän asettui rivi ajureja, nähtävästi odottamaan uutta junaa. Ihmisiä tuli ja meni, siinä oli nuoria, vanhoja, köyhäpukuisia, rikaspukuisia. Kauempaa torilta, ajuririvin takaa, kohosi vihreitä heinäkuormia, joita maalaiset olivat tuoneet kaupan. Elävää lehmääkin kaupattiin etäämpänä, kesken pakkasen. Savu nousi talojen mustista piipuista ilmaan. Myyjät olivat lämpimäkseen tehneet tulen kuormien ja myymätelttojen väliin. Torin poikki astui nuori nainen, kantaen kainalossaan pientä ruumisarkkua. Se oli kääritty paperiin, vain hopeanväriset jalat näkyivät. Nainen astui nopeasti, vieden puuhkaa korvalta toiselle. Hänellä oli yllä vain lyhyt takki.
Hilja katseli eteensä niinkuin ihminen kirkontornista katselee maisemaa allaan ja hänen mielessään liikkuivat asiat, joista hän vasta oli kirjoittanut Matille. Hän oli noussut varhain ja kirjoittanut pitkän kirjeen.
Niin, siinä vierii elämä, josta emme tiedä mistä se tulee ja minne se menee. Tuossa rientävät kaikki nuo ihmiset, jotka sikiävät huumauksessa, elävät riemussa, tuskassa, vihassa, rakkaudessa, kaipauksessa ja jotka kuolevat. Jokainen kantaa povessaan kokonaista maailmaa, jokainen on keskipiste, jonka ympärille elämä kehrää ihmeellistä seittiänsä. Vieraina, ehkä vihaten he rientävät toistensa ohi. Sovussa he kerran kaikki löytävät toisensa maan povessa. Ja kuoleman jälkeen — mitä seuraa silloin? Ikuinen lepo. Yhdistyminen Jumalaan.
Me emme tunne tulevaa elämää. Tämän me tunnemme ja se on ainoa, josta me tiedämme mimmoinen se on. Se on sittenkin suruineen, kärsimyksineen, taisteluineen rikas ja täyteläinen ja ihanaa on sitä elää.
Siitä ei ole kauan kun hän oli lapsi ja kaikki oli peitettynä ja salaperäisenä hänen edessään. Häneen sattui, kun hunnut revittiin pois ja hänelle näytettiin elämän paljas pohja. Hänestä tuntui, ettei kannata elää elämää, joka on niin rumaa. Hän tunsi kuinka hän vanheni tuossa rumuudessa niinkuin kukka näivettyy. Mutta nyt hän on päässyt sen tilan yli, hänen päänsä on selkeä ja hänen ruumiinsa on nuori ja työnjanoinen. Hän haluaa elää läpi elämän ilon, tuskan ja työn. Hän haluaa sen liasta ja loasta ponnistaa kohti kirkastusta. Hän koettaa pyrkiä omistamaan itselleen Kristuksen katseen, sen suuren, syvän ja säälivän, jonka avulla hän näki läpi ihmisen, katsoi yli pikkuseikkojen, näki suuret piirteet, ymmärsi ihmisen ja antoi hänelle anteeksi.
Maailma on tänään säteilevän kirkas. Joulu tekee tuloaan!
Surupuvussaan erottautui Hilja asemahuoneen vaaleaa seinää vastaan. Hän oli laihtunut ja ihon kalpeus loisti esiin mustasta. Silmät olivat ikäänkuin suurentuneet ja katsoivat jonnekin kauas. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut ajuririvin siirtyvän asemahuoneen eteen, asemapalvelijoiden kiirehtivän paikoilleen ja ihmisjoukkojen taas rientävän ohitseen. Elämän yksityiskohdat olivat lakanneet olemasta hänelle, hän näki kaikki suurina, kaukaisina viivoina.
Pitkä, ulkomaalaiselta vaikuttava herra, päässä ruskeankirjava matkalakki, yllä pakkaspäivään liian ohut ruskea päällystakki, samettikaulus pystyssä, likeni kantajilleen ovea. Äkkiä hän pysähtyi kuin naulittuna. Kantaja jäi oudoksuen odottamaan häntä. Herran katse riippui surupukuisessa naisessa, joka ovenpielessä seisoi auringonpaisteessa. Ja ikäänkuin nainen olisi sen tuntenut, kääntyi hän päin.
— Armas!