— Oi, jos se onkin!
Heidän sydämensä joutui liikutuksen valtaan eivätkä he tietäneet juoksisivatko vastaan vai jäisivätkö tähän odottamaan. He läksivät juoksemaan.
— Ei, sanoi Laina ja pysähtyi, — se on kerjäläinen. Mitä hän ajatteleekaan, kun me näin juoksemme.
— Mutta juuri noinhan Herrakin liikkui maan päällä, kuiskasi Hilja, — ja ihmiset näkivät vain kerjäläisen. Jos Herra sittenkin on tuossa kerjäläisessä…
He seisoivat neuvottomina, katsellen toisiinsa. Lumen narina kulkijan askelten alla kuului jo selvästi.
— Niin, sanoi Laina, — mitä te teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle. Mitä me voisimme tehdä hänelle?
— Viemme hänet kotiin.
— Niinkuin jos se olisi Herra!
Sykkivin rinnoin tapailivat tytöt toistensa käsiä ja astuivat kulkijaa vastaan hartaina, täynnä odotusta. Mutta jota likemmä hän tuli, sitä epävarmemmiksi he kävivät.
Se oli nuori mies, selässä nahkalaukku ja yllä haaltunut, liian ahdas päällystakki kaupunkilaisalkuperää. Polven päällä oli suuria paikkoja ja takkia piteli rinnan kohdalta puukapula, jonka ympäri oli kierretty lankaa. Kasvot eivät olleet kerjäläisen. Ne tekivät synkän ja epäluuloisen vaikutuksen. Mies astui tervehtimättä ohi ja vasta hyvän aikaa myöhemmin huomasivat tytöt, etteivät he olleet mitään sanoneet, eivät edes tervehtineet. He soimasivat itseään jostakin ja olivat pettyneitä.