Tähdet syttyivät heidän päidensä päällä. Heidän oli sittenkin paha olla, etteivät olleet osoittaneet rakkautta kulkijaa kohtaan. He päättivät lujasti ensi kerran käyttää tilaisuutta paremmin.
He elivät sinä talvena ihmeellisiä ikuisuuden hetkiä ja odottivat odottamalla tunteja isän huoneessa. Niiden välille saattoi tulla pitkiä välimatkoja, isä huononi sinä talvena päivä päivältä. Tytöt tunsivat kuoleman lähenevän ja koettivat rukouksillaan pidättää sairasta elossa. Mutta Jumala oli päättänyt toisin.
Kerran maaliskuussa, kun puiden varjot sinisinä lepäsivät hangilla, kutsutti isä äkkiarvaamatta tytöt luokseen. Hän oli pitkistä ajoista virkeämpi ja hänelle oli nähtävästi kerääntynyt ajatuksia, joita hän halusi oppilailleen antaa.
Hän puhui ihmisen tahdosta. Tahto on ihmisen korkein, ilman sitä on hän kuin tuuliajolla. Se korottaa hänet yli luomakunnan ja vain tahtonsa herrana pysyy ihminen vapaana. Tahtoa ei mitenkään ole sekoitettava niihin pieniin päähänpistoihin, joiden vallassa me pitkin päivää huudamme: minä tahdon! tai: minä en tahdo! Tahto on viisas, luja ja kirkas.
Kuten monesti ennen, antoi rovasti heille sinä päivänä opetuksia kertomuksen muodossa. Hän puhui:
Oli kerran mies, jolla oli hyvä koti ja uskollinen elämäntoveri. He olivat jo eläneet monta vuotta yhdessä ja heidän ympärillään kasvoi iloinen, terve lapsiparvi. Kerran matkalla tutustui mies nuoreen naiseen ja he johtuivat puhumaan elämän syvistä kysymyksistä. Heillä oli ollut samoja epäilyksiä ja taisteluja. He olivat kumpikin keskellä ihmisvirtaa kulkeneet yksin. Nyt vasta he sen huomasivat, kun tunsivat uskotun löytämisen onnea, kun maistoivat miten hyvää on jakaa suru. Ja ennenkuin se nuori nainen ja se harmahtava mies tiesivätkään, huomasivat he kuuluvansa yhteen, rakastavansa toisiaan ja yhdessä muodostavansa voimakkaan kokonaisuuden. He tunsivat, että heidän oli mahdoton palata entiseen elämäänsä, heidän oli mahdoton erota.
"Olisipa vaimoni kerrankin puhunut kanssani niinkuin tämä!" ajatteli mies katkerana ja hänen vaimonsa puutteellisuus paistoi räikeänä hänen silmiinsä. "Hänellä ei koskaan ollut aikaa." Ja syytökset kasvoivat kuin vyöry. "Silloin hän teki niin ja silloin niin. Hän ei koskaan ole ymmärtänyt minua." Turhaan palautti hän mieleensä heidän pitkän yhdyselämänsä, turhaan ajatteli hän lapsiaan. Tämä nuori nainen piteli häntä voimakkaammin kuin mikään muu. Hän tunsi, että hänen rinnallaan alkaa hänelle uusi nuoruus.
Hän kirjoitti vaimolleen kirjeen, hän kertoi kaikki rehellisesti. Hän ei syyttänyt vaimoaan mistään — hän yksin oli syypää. Hän kiitti heidän koko menneestä elämästään, hän pyysi anteeksi, mutta hän ei voinut meneillä toisin: heidän oli erottava.
Mutta kun kirje oli suljettu, alkoivat toiset voimat aikuttaa. Oli kuin joku olisi pidättänyt hänen kättään, kirje makasi pöydällä vaarallisena ja käänteentekevänä päiviä ja öitä. Hän taisteli ne päivät ja ne yöt. Mutta vihdoin oli kuin Herra olisi astunut hänen eteensä, ottanut häntä kädestä, nostanut ja sanonut: minä tahdon, ole puhdas!
Mies palasi velvollisuuksiinsa. Ei se ollut helppoa. Hänen täytyi joka hetki kutsua tahtoaan avukseen. Mutta siinä kasvoi hänen tahtonsa ja hän sai sieluunsa ihmeellisen iloisuuden ja rauhan.