Ruustinna harmaantui, vaikka hän, kuten ennenkin, kaiken päivää hääräsi navetassa, tallissa, joka paikassa. Työväen kanssa tuli alituista riitaa. Sairas rovasti oli tautivuoteeltaankin vaikuttanut suojelevasti. Nyt näytti jokainen mahtiaan ja tahtoaan. Se ei ollut asialle eduksi, että ruustinna kiivastui. Hän oli hermostunut, vaikka väitti, ettei mitään sellaista kuin hermot ole olemassa.
Hilja ja Laina hypistelivät käsitöitä, sommittelivat malleja, pitivät pyhäkoulua ja tekivät pientä pilaa kansakoulunopettajalle ja apulaisille, jotka olivat rakastuneet Lainaan. Yleensä oli talossa kuitenkin niin hiljaista, että oikein tuntui vapauttavalta, kun joku vieras tuli. Se ei ollut samaa suloista, lepäävää hiljaisuutta kuin isän eläessä ja varsinkin rippikoulutalvena. Tämä oli jotakin horrostilaa, josta ei pääse, vaikka siinä on paha olla ja tahtoisi herätä. Pahat pyyteetkin nostivat päätään tyttöjen mielissä. He halusivat jonnekin pois, eivät he itsekään tietäneet minne. He katuivat jo kipeästi, etteivät olleet päättäneet kouluaan. Oli ikävä tovereja, tuntui siltä, että elämä menee hukkaan, he kävivät katkeriksi ja pahantuulisiksi. Tietenkin seurasi katumus ja hyvät päätökset, mutta ne eivät kestäneet kauan. Heillä oli niin heikko tahto.
Toisena armovuonna tuli taloon nuori pappi Toivo Tanhua. Hän oli kaunis ja hän tiesi sen. Hän oli myöskin iloinen ja lauloi alituisesti. Pitäjäläiset riemastuivat hänen messuäänestään. Hän oli varakas ja kävi hyvin puettuna. Yksin hänen nenäliinansa ja alusvaatteensa herättivät huomiota. Pesijämuijat tiesivät kertoa niistä pitkin pitäjää. Toivo Tanhuan kanssa eivät tytöt laskeneetkaan leikkiä — hän ei ollut montakaan päivää ollut pappilassa ennenkuin ei Laina enää tuntenut maailmaa eikä itseään, vaan ainoastaan itki ja hyräili niitä hengellisiä lauluja, joita kanslian puolelta kuului.
Hilja ei käsittänyt mitä tämä oli, mutta kun Laina vihdoin heittäytyi hänen kaulaansa ja tunnusti olevansa "Toivon oma", suuttui hän, paiskasi Lainan menemään, hankasi huuliltaan hänen suudelmansa ja pakeni yksin kävelemään metsään. Hän oli onneton, hänet oli petetty, hän vihasi Lainaa, apulaista, koko maailmaa.
Hän oli nyt ihan yksin. Yksinäisyydessä oli ylpeää, uljasta ja viileää olla — hän tahtoikin olla yksin, ennen kaikkea ei hän milloinkaan mene kihloihin, sitomaan itseään sillä tavalla! Hän käveli ulkona tuntikausia ja tunsi voimaa ja päättävyyttä, mutta jota myöhemmä ilta kului, sitä heikommaksi hän kävi, hänen kaipauksensa kasvoi — ei hän tietänyt mitä kaipasi, — hänen oli nälkä ja hänen täytyi lähteä kotiin syömään.
Äiti tuli häntä nuhtelemaan ja selitti, että he kaikki saivat kiittää Jumalaa siitä, että Hän oli johdattanut Lainan niin kelpo miehen turviin. Ja samassa Laina ja apulainen törmäsivät sisään ja apulainen tarttui hänen käteensä ja kutsui häntä pikkusiskoksi. Hilja olisi tahtonut häntä lyödä! Kuinka pahaksi hän olikin tullut!
Heidän kihlauksensa julkaistiin heti, mutta silti tahtoi äiti, että Hilja menisi heidän kanssaan kävelemään, kun heidän joskus hämärissä teki mieli liikkua, "ettei ihmisillä olisi mitään sanomista". Hilja ei käsittänyt, mitä ihmisillä saattaisi olla sanomista, mutta meni mukaan, koska äiti tahtoi. Hänen täytyi tietysti tottua tähän asiain tilaan, mutta joka kauniina iltana häntä kalvoi, kun kihlatut kaiken aikaa puhelemalla rikkoivat illan hiljaisuuden. Milloin heidän piti huomauttaa toisilleen miten kaunis se puu tai se tienkäänne oli, milloin puhua muista asioista. Enimmäkseen he olivat tallissa, Toivo oli hyvin mieltynyt hevosiin, hän oli ottanut haltuunsa pappilan hevoshoidon ylijohdon ja havaitsi joka päivä uudelleen, miten alkuperäisesti hevosia oli hoidettu. Ruustinna lahjoitti hänelle ja Lainalle pappilan parhaimman hevosen, Virman, ja oli hyvin iloissaan siitä, että sen kohtalo nyt oli turvattu.
Vähää ennen muuttokiireitä olivat sitten Toivon ja Lainan häät. Niissä oli hyvin paljon vieraita, sekä säätyläisiä että talonpoikia, ruokaa oli myöskin paljon ja veisattiin niitä uusia, iloisia, hengellisiä lauluja, jotka Toivo oli tuonut pitäjään. Seuraavana päivänä olivat vielä alustalaiset ja Haapasten ja pastorin köyhemmät ystävät kutsutut pappilaan. Toivo piti selityksen ja veisattiin myöhään iltaan.
Viimeisellä rekikelillä vietiin Haapasten tavarat asemalle, kuljetettaviksi Helsinkiin, ja karja ja se osa irtaimistoa, jota ei voitu käyttää kaupungissa, myytiin huutokaupalla.
Jenny täti oli vuokrannut heille huoneuston suuren, uuden kivimuurin kolmannessa kerroksessa. Se ei ollut keskikaupungilla, mutta silti hyvällä paikalla, raitiovaunu kulki ohi ja pysäkki oli ihan oven edessä. Portaat olivat siistit, kolkot ja kylmät ja maalatut kattoa myöten punaisella pohjavärillä. Keskellä seinää hyppi pieniä, lihavia poikia, joiden paljailla uumilla liehui sinertäviä harsoja. Pojat pommittivat toisiaan kukkasilla. Portaissa oli aina kellarin, miltei homeen haju. Taululta ensi kerroksessa saattoi lukea asukkaiden nimet. Talon alakerrassa oli toisella puolen paperikauppa, toisella hattuliike, vähän etempänä katua oli Elävien kuvien teatteri, sitten apteekki ja vihdoin "Moukarin toimitus". Vastapäätä oli vanha, yksikerroksinen puutalo, jota käytettiin jonkin yhdistyksen huoneustona, sekä sen vieressä rakentamatonta alaa, johon oli sijoitettu kahvikojuja. Yksikerroksisen talon ja rakentamattoman alan yli näkyi järjestämätöntä rantaa, merta ja saaria. Ei tämä ollut hienoa kaupunginosaa. Jokin vuosi sitten oli siellä vielä asunut paljasta työkansaa, mutta nyt oli sinne suurten, uusien kivimuurien mukana tullut keskisäätyäkin.