Jenny täti oli ylpeä löydöstään, ei Helsingissä ollut helppoa saada huoneita. Tosin tämä huoneusto oli liian suuri, kolme tilavaa huonetta olisi aivan hyvin riittänyt äidille ja tyttärelle, mutta mistäpä uudesta kivimuurista tapasi tilavia huoneita. Niin käyttivät Haapaset siis omiin tarpeisiinsa neljä huonetta ja keittiön ja vuokrasivat pois viidennen huoneen. Heillä oli ollut niin hyvä onni, että sama vuokralainen oli pysynyt heillä koko ajan. Se oli ylioppilas Matti Mataristo.

Hän oli siistin näköinen, suuri ja tukeva nuori mies. Hänellä oli mahtava niska, johon pää yhtyi tuskin huomattavasti leveten, ja kädet kuin ojankaivajalla. Hän oli ihan vaalea, hiukset kuin pellava ja lyhyeksi leikatut, ihonväri yhtä vaalea. Kasvoissa tuntui selvästi talonpoikainen alkuperä. Ne eivät olleet säännölliset eivätkä kauniit, eivät edes voimakkaat, vaikka piirteet olivat karkeat. Niissä oli jotakin arkaa ja epäluuloisaa, mutta niitä valaisi kaunis hymy ja hyvä, uskollinen katse. Eivät Haapaset hänestä paljon tietäneet, hän eleli hiljaa huoneessaan, vain silloin tällöin tunki saliin paperossinhajua, silloin tiedettiin, että hänellä oli vieraita, sillä itse hän ei polttanut. Raitis hän niinikään oli. Kuukauden viidentenätoista päivänä hän koputti oveen — ensin saliin ja jollei siellä ollut ketään, ruokasaliin — ja pyysi saada maksaa vuokransa. Se oli hänellä aina valmiina tasaisissa seteleissä ja pappilan tapaan tarjosi ruustinna hänelle silloin kahvia. Joskus, kun oli ollut nimi- tai syntymäpäiviä tai vieraita, lähetti hän hänelle tarjottimella leivoksia tai hedelmiä. Hän olisi mielellään pyytänyt häntä sisään useammin, mutta hän oli aina niin ujon ja onnettoman näköinen, vuokraakin maksaessaan, että ruustinna luuli tekevänsä hänelle palveluksen, kun antoi hänen olla omissa oloissaan. Hän ei koskaan lomalla ollessaan laiminlyönyt lähettää tervehdystä uudeksivuodeksi. Kortissa oli aina maisema.

Matariston vieraita olivat pääasiallisesti ylioppilaat kömpelöt, epäkohteliaat ja talonpoikaiset kuten hän itsekin. Useimmin kävi muuan ylioppilas Angervo, joka asui samassa talossa pihan puolella ja joka sentähden tavallisesti tuli ilman päällystakkia. Joskus kävi joku maalainen.

Haapasten palvelija Maali oli hyvissä väleissä vuokralaisen kanssa ja kehui häntä herrasväilleen. Ei hän savuttanut uutimia eikä ollut poissa öitä. Hyvin hän piti huonekalut ja antoi aina jouluna ja keväällä Maalille viisi markkaa. Huonetta siistiessään Maali kyseli hänen asioitaan ja kertoi hänelle mitä hyväksi näki itsestään ja herrasväistään. Maalin kautta saivat ruustinna ja Hilja kuulla, että Mataristo oli maalta, isä oli palstatilallinen, sisar piti emännyyttä, äiti oli kuollut. Kovin sillä poika raukalla lukukauden lopulla rupesi olemaan rikkinäiset sukat. Maalin kävi niin sääli häntä, että hänen joskus täytyi tuoda niitä keittiöön ja vähän vetää kiinni. Ja köyhän paitoja pojan paidat olivat, niin pieniä, lyhyitä ja paikattuja. Ne asiat pistivät Maalin silmiin. Hilja näki ulkopuoliset vaatteet ja kaulaliinat. Niissä oli niin mahdottomia värejä, että oikein olisi tehnyt mieli vähän neuvoa poika parkaa.

Maali muuten oli, kuten aina vanhat palvelijat, tärkeä henkilö talossa. Hän oli tullut Haapaselle ennen Hiljan syntymistä ja täydellisesti kasvanut kiinni perheeseen. Hän oli maalainen, puinen ja luiseva, kovat, kulmikkaat kasvot, tukka kuin pellavan päistäreet. Häntä oli mahdoton saada panemaan päähänsä hattua tai lakkia, vaikka hän talvella säännöllisesti kärsi päänkipua. Ne kuuluivat herrasväelle ja hän tahtoi pysyä säädyssään. Kirkossa hän kävi miltei joka sunnuntai, teatteriin ei häntä olisi saanut mistään hinnasta. Hänellä oli hyvin harvoja tuttuja ja yksi ainoa ystävätär, tohtori Sandgrenin Emma, mutta hänenkin kanssaan hän tuontuostakin riitaantui niin, etteivät ystävättäret voineet tavata toisiaan viikkokausiin. Kaupustelijamuijien ei ollut hyvä yrittää viipyä Haapasten keittiössä eikä Maali suvainnut, että kirjeenkantaja tai poliisi, joka seisoi heidän kadunkulmassaan, puhuivat hänelle leikkiä. Hän oli kaikin puolin mallikelpoinen palvelijatar, uskollinen, säästäväinen ja taitava, tottunut kovaan päivätyöhön ja lyhyeen, sitkeään yöuneen. Naapurin palvelijat eivät kärsineet häntä eikä hän heitä. He lakasivat ja pesivät portaat huonosti ja tulivat lainailemaan milloin suoloja, milloin kahvia, milloin mitäkin! Mutta maksamista sai odottaa tai toivat he takaisin huonompaa tavaraa kuin olivat vieneet. Yläkertalaisia, niitä Parkkareita tai mitä ne olivat, ei Maali sietänyt ensinkään. Hänestä ja rouva Parkkari-Lehmuksesta olisi voinut kertoa monta muuta juttua kuin sen, jonka Hilja kertoi toimittaja Vaarnakoskelle ja Aarne Koskiselle.

Kerrankin oli heidän välillään parvekkeella ollut seuraava keskustelu:

— Missä te palvelette?

— Ruustinna Haapasella.

— Mitä teillä on palkkaa?

— Mitä se rouvaan kuuluu.