Vuokralaisen huoneessa oli tuhkakuppia myöten kaikki, mitä oli ollut rovastin huoneessa. Hiljan huone, pieni suoja pihamaalle viettävine, kolmiosaisine ikkunoineen, vihdoin erosi koko talon muusta sisustuksesta senkautta, että se oli kalustettu uudenaikaisesti. Ainoastaan vuode oli pappilan vanhaa perintöä. Helsinkiin muuttaessa oli sinne ostettu sininen, siro kalusto ja Armas oli sittemmin täyttänyt sen taiteellisilla esineillä. Nurkkaan oli laesta lattiaan asti pingoitettu tummaa liinakangasta, jotta Venuksen pää saisi taustan. Seinillä oli kuuluisien taulujen jäljennöksiä. Alussa ei Hilja ollut ymmärtänyt niiden kauneutta, Mona-Lisakin oli hänestä ollut häijyn ja viekkaan näköinen, mutta nyt saattoi hän pitkiä hetkiä viipyä katselemassa hänen arvoituksellista hymyään eikä mitenkään olisi halunnut luopua hänestä. Vanha Maria Magdalena riippui vuoteen yläpuolella. Hänestäkään ei Hilja ollut raaskinut erota, vaikkei hän, haaltuneena ja vanhoine kehyksineen aivan sopinut tänne. Hiljan kirjoituspöydällä oli liian paljon tavaraa, oli Armas arvostellut. Mutta siitä ei Hilja tahtonut kuulla puhuttavankaan. Eihän siinä ollut muuta kuin Armaan kuvia: Armas lapsena, Armas poikana, Armas ylioppilaana, Armas Parisissa. Ei, ne kaikki Hilja alituiseen tahtoi pitää silmiensä edessä. Ja venetsialainen maljakko ruusuineen se oli toki kalleinta mitä hän omisti — Armaan ensimmäiset ruusut!
Hilja rakasti huonettaan. Kaikki siellä eli ja puhui hänelle. Hän pelkäsi helposti pimeää muissa huoneissa, muttei täällä koskaan. Hän ei milloinkaan ollut täällä yksin: muistot olivat aina hänen ympärillään ja ne olivat kaikki kauniita ja hyviä. Kaikki, mihin hän kajosi, hyväili häntä takaisin ja riensi kertomaan hänelle onnen hetkistä. Illoin ennen maatapanoa hän tavallisesti istuutui sohvaan, missä he Armaan kanssa olivat istuneet, katseli Toteninselin tummaa sypressisaarta, Venuksen puhtaita kasvoja, Mona-Lisan hymyä ja vihdoin sulki silmänsä sekä kutsui eteensä Armaan kuvan. Kyyneleet tulivat silmiin onnesta ja ikävästä.
Kuinka hän rakasti Armasta!
Armas oli tullut ja temmannut hänet omakseen. Toisaalla oli hänen mielensä ennen ollut: Helsingin elämän pyörteessä.
* * * * *
Helsingissä on erityinen laji nuorisoa: kuvaelmatytöt ja tunnettujen laulukuntien jäsenet. He eivät ole yleisön yhteisomaisuutta siinä määrässä kuin näyttelijät, mutta senverran, että koko Esplanaadin ja Aleksanterin kadun yleisö tuntee heidät sekä nimeltä että ulkomuodolta ja katsoo oikeudekseen pitää heitä silmällä ja arvostella heidän joka liikettään. Muutamassa vuodessa ovat laulukuntalaisten ja kuvaelmatyttöjen kasvot kokonaan muuttuneet: laulajista on tullut hyvinvoipia virkamiehiä — jolleivät he ole laulaneet itseään hunningolle — ja kuvaelmatytöistä heidän kukoistavia rouviaan. Nuorta polvea kasvaa ja astuu heidän tilalleen.
Kuvaelmatyttöjen elämä on kuin päiväperhosen. He ovat nuoria ja kauniita, he esiintyvät lavalla ihmisten silmien iloksi. He mumistavat jotakin aatetta, he tanssivat. Yleisö taputtaa käsiään. Ja kun he astuvat lavalta saliin, suitsuaa heidän ympärillään yhä ihailu, kaikki hakevat heidän suosiotaan, kaikki haluavat saada tanssia heidän kanssaan.
Mutta kuvaelmatyttö kuluu — ihmisten suosio pilaa häntä ja yleisön silmä tottuu hänen kauneuteensa ja tahtoo nähdä uutta. Saattaa siis olla varsin hyvä, että virkamieheksi päässyt laulajapoika tai muu toimeentuleva nuori mies tulee ja tempaa hänet päiväperhoselämän pyörteestä.
Hilja oli joutunut kuvaelmatytöksi, huimaksi, iloiseksi ja vallattomaksi. Lydia Längfors hänet oli keksinyt ja esittänyt rouva Forsbergille, Vaarnakoskien äidille. Samassa oli Hiljan kohtalo määrätty. Hän esiintyi jo samana talvena "Päivän säteenä", "Talvena", "Saban kuningattarena" ja Botticellin "Sulottarena". Hän tanssi niin, että laihtui ja nautti enemmän itsetiedottomasti kuin tietoisesti kaikesta siitä suitsutuksesta, jota hänen ympärillään virisi.
Muuten ruustinna Haapanen ja rouva Forsberg käydessään läpi sukulaisuussuhteitaan, olivat huomanneet olevansa suvunsukua ja heistä oli tullut jollei ystävät, niin ainakin hyvät tutut. Ruustinna Haapanen, joka oli kadottanut koko tuttava- ja ystäväpiirinsä maalla, oli omaksunut Jenny sisarensa tuttavat, mutta ei hän heidän seurassansa viihtynyt. Rouva Forsberg oli käytännöllinen, työtätekevä ihminen ja hänen kanssaan saattoi toki keskustella jokapäiväisistä asioista, jotka olivat tarpeelliset tietää.