— Maali kulta, jos Maali nousisi ja panisi vähän ylleen. Meidän herra on tullut kipeäksi. Maali kulta, Maalin täytyy nousta.
Mutta Maali paiskautui takaisin vuoteeseen, maiskutti suutaan ja veti peitteen ympärilleen. Hilja kävi uudelleen kiinni hänen hartiaansa, ravisti ja toisti yhä tuskastuneemmin sanottavansa. Maali työnsi itsetietoisen voimakkaasti pois hänen kätensä, mongersi jotakin epämääräistä, veti peitteen päänsä yli ja vaipui syviin, tasaisiin hengenvetoihin.
Hiljaa suututti, sitten hän kävi neuvottomaksi ja vihdoin hän varpaillaan hiipi pois. Ehkei vuokralainen enää itkenytkään! Hän tuli puolijuoksua käytävän läpi, vältti matka-arkun ja toivoi kaiken aikaa, ettei itkua enää kuuluisi. Mutta se tuli häntä vastaan jo ennenkuin hän pääsi eteiseen. Mitä kummaa hän nyt tekeekään?… Hän koputti oveen, mutta ei saanut vastausta enempää kuin Maaliltakaan. Hänen poskensa alkoivat hehkua, kädet olivat hiessä, sydämen tykintä takoi korvissa ja ohimojen kohdalla. Häntä rupesi peloittamaan. Outo, uliseva nyyhkintä tuntui siinä yön hiljaisuudessa jonkin yliluonnollisen voiman ääneltä — oli kaameaa olla sen kanssa kahden, kolmantena nukkuva ihminen, joka ei herää. Kun soitto kadun toiselta puolen rämähti kuuluville, oli se toki kappale todellista, oleellista elämää ja Hilja riensi vaistomaisesti sitä kohti, ikäänkuin sieltä olisi ollut odotettavissa jotakin apua… Tanssihuoneen ikkunat olivat taasen auki, miehiä seisoi aukoissa, tupakansavu puskui ulos heidän päidensä lomitse ja heidän takanaan jyskyttivät parit toisiinsa liimautuneina, kuten äsken… Äkkiä kuului seinän takaa jysäys, ikäänkuin jotakin raskasta olisi pudonnut. Hiljasta hävisi kaikki epävarmuus, hän juoksi eteiseen ja löi nyrkillään Matariston oveen.
— Jollette te nyt avaa, niin minä soitan lääkärille tai poliisille tai ilmoitan talon isännöitsijälle.
Olihan selvää, että nuori mies oli vakavasti sairaana. Mitäpä Hilja muuta saattoi tehdä kuin kääntyä lääkärin puoleen. Hän kävi jo kiinni telefonitorveen. Ensin täytyi kuitenkin tietää numero. Mutta kun hän alkoi selailla luetteloa, ei hän saanut mieleensä ainoatakaan lääkärin nimeä. Hän ei muistanut sitäkään lääkäriä, joka oli hoitanut häntä, kun hän oli sairaana. Tämähän oli ihan hullua… mikä kumma hänen oli? Se lääkäri oli monta, kertaa käynyt heillä… Ei, ei, vaikka mikä olisi ollut!
Täytyy kai soittaa isännöitsijälle… Mutta hän oli äkkiä unohtanut isännöitsijänkin nimen. Se oli kaksitavuinen ja ristimänimen alkukirjaimet olivat K.M., mutta millä kirjaimella itse nimi alkoi…? Oliko hän nyt näin hätääntynyt!… Ulinaa seinän takana vain jatkui lyhyissä otteissa, ikäänkuin itkijän hampaat vilussa olisivat hytisseet vastatusten.
— Mitä minä teen, mitä kummaa minä teen? äänteli Hilja itsekseen ja hänenkin hampaansa rupesivat kalisemaan. — Jollette te nyt avaa, niin minä lyön rikki oven! Kuinka te voitte olla noin paha, ettekö te nyt kuule, missä hädässä minä olen?
Hän kävi päättävästi kiinni kääkään. Ovi pamahti auki ja vei hänet hyppäyksen taaksepäin. Se ei ollutkaan lukossa.
Pilvisen kuutamon lumo värisi tässäkin huoneessa. Hilja jäi kuin lumottuna kynnykselle. Voimakas mielikuva vangitsi hänet. Hän oli tulevinaan isänsä huoneeseen: ulkopuolella oli avara pihamaa kiviaitoineen, sireenipensastoineen ja täällä isän vuode, nahkasohva, tuolit, piippuhylly… Tuossa he rippikouluaikana istuivat, tuossa polvistuivat vannottamisen ehtoona… Ei, tämä on mielikuvitusta, tuttu huonekalusto vaikuttaa sen, kun hän oudokseltaan tulee huoneeseen. Miksi se onkin kalustettu aivan kuten isän huone ennen! Hilja painoi käden otsaansa vastaan ja koetti vapautua, mutta muistojen kielet olivat saaneet kosketuksen ja soivat, virittäen mielen vahanpehmeäksi. Hän vei kädet rintaansa vastaan ja hengitti syvään.
Lumoa kesti vain silmänräpäyksen, sitten hän voitti sen ja astui huoneeseen.