Vuoteen ääressä permannolla oli ihminen polvillaan. Hänen yllään ei ollut kuin lyhyt paita, hän piti jalkojaan kuten paimenet jouluyötä esittävissä kuvissa, hän värisi vilusta. Lyhyen hetken hän oli hiljaa, sitten hän alkoi väännellä käsiään, hän putosi suulleen, piteli päätänsä, haroi käsiinsä lakanaa, iski pään vuoteen laitaan ja putosi jälleen suulleen maahan. Sänky vaatteita oli valunut alas hänen perässään.
— Herra… armahda… Synnissä olen siinnyt ja syntynyt… pitänyt syntistä elämää… Jeesus auta! kuului soinnuttomina kuiskeina nyyhkytysten lomitse. — Auta minua, minä hukun!
Hilja likeni varpaillaan. Sairas pelästyy tietysti, jos hän äkkiarvaamatta näkee hänet. Hilja koetti kolistella tuolia, hän mainitsi Matariston nimen. Vihdoin hän kumartui ja laski kätensä hänen olalleen. Iho tuntui paidan läpi polttavan kuumalta ja veri tykytti Hiljan kättä vastaan.
Polvistuva nosti päätään, parkaisi ja suistui maahan. Hilja ymmärsi olleensa varomaton, lankesi polvilleen hänen viereensä ja löysi hänen kätensä.
— Minä se vain olen, Hilja Haapanen, puhui hän rauhoittaen kuin lapselle. — Ei teidän pidä pelätä. Te olette sairas. Siinä lattialla tulee kylmä. Minä järjestän teidän vuoteenne. Ja sitten panette nukkumaan. Saatte nähdä, että tulee paljon parempi.
Hilja auttoi häntä, kainaloista nostaen, vuoteeseen ja pani peitteet lujasti ympärille. Hänessä pulppusi tarve auttaa ja olla hyvä. Hän sytytti lampun, haki pyyheliinan, teki kääreen sairaan otsalle ja jatkoi lapsellisen rauhoittavaa puhettaan. Muuttaessaan käärettä huomasi hän sairaan kasvoilla kumman hurjistuneen ilmeen. Ne olivat jollakin lailla käperryksissä ja kädet pitelivät kiinni vuoteen laidoista, ikäänkuin hän olisi pelännyt putoavansa.
— Mikä teidän on? pääsi Hiljalta ja hän pysähtyi kääre käsissä. — Te pelkäätte minua… sanokaa! Mutta enhän minä tee pahaa. Minä koetin herättää palvelijaa mutta hän nukkui niin sikeästi ettei herännyt, puhui hän yhteen kyytiin ja kaiken aikaa kuin naulittuna seuraten ilmettä kasvoissa vuoteella. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt sellaista hurjistunutta pelkoa ja epämääräisesti tuli hänelle tunne, että eihän tuo ihmisraukka mahtane tulla mielipuoleksi. — Mutta miksi te katsotte tuolla tavalla, sanoisitte minulle mikä teille on tullut… Oletteko saanut jonkin huonon uutisen…?
Sairaan kädet, jotka pitelivät vuoteen laitoja kuin linnun kynnet, pusertuivat vieläkin lujempaan otteeseen ja tahdonpingoitus pakotti esiin pari sanaa, mutta Hilja ei kuullut niitä ja riensi hellästi pyytämään niitä uudelleen.
— Menkää pois! erotti hän silloin kiristyneiden hampaiden välitse.
Hiljaan koski, että se, mitä hän hyvästä sydämestä tahtoi antaa, työnnettiin pois. Hän seisoi hetkisen ääneti, mutta päätti sitten alistua.