— Kyllä minä lähden, sanoi hän. — Mutta oletteko te myöskin rauhallinen ja nukutte?
Nuoren ihmisen kädet irtaantuivat suonenvedontapaisista piteistään, jännittynyt ilme laukesi ja hän purskahti ääneen itkemään.
— Mutta hyvä, rakas herra Mataristo, oletteko te näin sairas…! Ja te tahdotte, että minä teidät heittäisin yksin. En minä voi teitä heittää. Minä soitan lääkärille. Sanokaa vain minkä lääkärin te haluatte. Onko teillä ennen ollut joku? Sanokaa nimi vain… kun en minä muista ketään…
— En minä lääkäriä tarvitse, vastasi nuorukainen käsiensä alta, joita piteli kasvoilla. — En minä kipeä ole, ei minulla ole mitään vaivaa.
Hilja palasi vuoteen ääreen, telefoniluettelo kädessä.
— Eikö teillä ole mitään vaivaa, kun näin itkette! Te olette ihan kuumeessa… Ja vapisette. Kun te puhuisitte minulle. Emmehän me toisiamme tunne, mutta eiväthän ihmiset tutustu vuosissa, vaan hetkissä. Uskokaa nyt minulle edes vähän — eihän kukaan omaisistanne ole tullut kipeäksi?
— Ei, vastasi Mataristo vähän ajan perästä. — Mutta en minä voi siitä puhua. Neiti menee nyt vain nukkumaan.
Hilja tunsi pettymystä, mutta ymmärsi, ettei saa mitään aikaan ja valmistautui lähtemään.
— Minä menen. Mutta nukutteko te?
— Nukun.