— Ettepä. Te sanotte sen sillä äänellä, että minä kuulen, ettette nuku…
— Minä koetan nukkua.
— Voi, voi, kyllä minä kaikesta näen, ettette nuku
— Enhän minä enää ole nukkunut moneen aikaan, en ymmärrä mistä se johtuu, pääsi nuorukaiselta ikäänkuin vahingossa.
— No, näettekö nyt, että olette kipeä. Teidän täytyy huomenna mennä lääkärille, luvatkaa se! Miksette te ennen ole mennyt…?
— Ei minussa ole mitään kipua…
— Mutta jokin vaivaa ihmistä, kun hän ei nuku. Mitä te olette tehnyt kaikkina niinä öinä, jolloin ette ole nukkunut — itkenytkö niinkuin nyt?
— En…
— No mitä sitten?
Sanat olivat ihan kylmät, mutta niiden takana tuntui jännitys. Molemmat vaikenivat, ikäänkuin tunnustellen eteensä pimeässä. Hilja kokonaan unohti, että oli aikonut lähteä, valmisti uuden kääreen ja laski sen sairaan otsalle. Mataristo seurasi kaiken aikaa pingottuneesti hänen liikkeitään. Ne tulivat tyyniksi, tottuneiksi ja äidillisiksi niin pian kun hän likeni vuodetta. Laskettuaan kääreen otsalle, nosti hän lampun kirjoituspöydälle, otti paperipalan ja kiinnitti sen lampun kupuun, jottei valo vaivaisi sairaan silmiä. Äkkiä hänen kätensä raukenivat ja hän jäi pöydän ääreen katsomaan.