Hän oli nähnyt maton kirjoituspöydällä. Se oli punainen ja kirjaeltu valkoisilla helmillä viinipuunlehtien muotoihin. Vanhin sisko sen aikoinaan oli antanut isälle joululahjaksi. Muistojen suoni aukeni Hiljassa taasen ja vangitsi hänet hetkisen unohdukseen. Hänelle tuli tarve uskoutua. Häneltä hälveni, että tuo elävä sielu, joka oli läsnä, äsken oli ollut peloittavan sairas. Hän tunsi vain, että sille voi avautua ja istuutui vuoteen ääreen. Jos hän olisi tullut tarkanneeksi Matariston kasvoja, ei hän ikinä olisi istunut niin rauhallisena. Mutta hän tuijotti pöytään ja alkoi, kyynelten värinä äänessä, kääriä auki muistoja.
Kuinka usein hän pienenä tyttönä tuli tämän pöydän ääreen: Hänen päänsä tuskin ulottui laidan yläpuolelle. Tuossa istui isä ja tuossa joku isäntä. He joivat kahvia. Isän teevadilla oli piparikakku. Hänen rupesi kovin tekemään mieli piparikakkua, mutta oli kielletty pyytämästä. Yhtäkkiä isä kutsui häntä ja ojensi hänelle piparikakun. Häntä ujostutti ikäänkuin hänet olisi tavattu pahanteossa, ja hän juoksi kiireesti pois. Saliin päästyä hän muisti, ettei ollut kiittänyt ja oli juuri palaamaisillaan takaisin, kun huomasi, ettei kehdannut, ja karkasi yhtä päätä lastenkamariin itkemään. Vasta pitkän ajan perästä hän voi syödä piparikakun.
Kuinka selvästi hän muisti, kuinka he Lainan, hänen vanhemman sisarensa kanssa, kilpaa juoksivat pyytämään isää syömään. Laina ehti aina ovelle aikaisemmin ja huusi siinä asiansa, mutta hän, Hilja, yhtyi voimiensa takaa huutoon, vaikka vasta oli eteisessä. Isä istui tuossa kirjoituspöydän ääressä. Hän oli silloin vielä terve. Hän otti tytöt polvelleen ja kysyi, olivatko he nähneet Mikkoa, kissaa. Hiljasta oli kovin hauskaa näin korkealta katsella pöydälle. Punainen matto ja kiiltävät kirjoitusneuvot olivat kauneinta mitä saattoi ajatella. Joskus, kun ei ketään ollut huoneessa, täytyi kavuta tuolille niitä katsomaan. Teki kovin mieli koskettaa. Se oli ankarasti kielletty, mutta jos oli ihan äänetöntä ja vaaratonta ympärillä, hän uskalsi. Kerran putosi paperiveitsi. Hän pelästyi niin, ettei tahtonut päästä paikalta ja hänet tavattiin eteisestä itkemästä, mutta tiedusteltaessa mikä hänelle oli tullut, ei hän sanonut mitään, juoksi vain lastenkamariin.
Kissa, Mikko, oli kaikkien lemmikki. Se oli harmaa, mustat raidat kahdenpuolen selkää ja rinnassa valkoinen pilkku kuin sydän. Se rakasti aurinkoa ja siirtyi auringon mukana huoneesta huoneeseen, kyyköttäen milloin lattialla, milloin ikkunalla, milloin pöydällä. Isän huoneeseen ei sillä ollut lupa mennä ja kun se tavattiin täältä, hotaisi äiti sitä esiliinalla, joka oli hänen vyöllään ja kissa karkasi kiiluvin silmin pakoon. Sitä täytyi tietysti juosta lohduttamaan.
— Mutta eikö teidän isänne ollut pappina maalla? kysyi Mataristo äkkiä.
— Oli, sanoi Hilja iloisena siitä, että hän oli seurannut hänen kertomustaan. — Kuinka niin?
— Kun te puhutte niinkuin se olisi tapahtunut tässä huoneessa.
— Ai niin… mistä te sen tietäisittekään! Tämä huone on aivan niinkuin isän huone. Huonekalut ovat samat. Se kokonaan petti minut äsken, kun tulin tänne.
He vaikenivat hetkisen ja pääsivät likemmä toisiaan. Pingoittunut mieliala katosi, levollinen toveruus siirtyi sijalle. Hilja lämpeni puhumaan, Mataristo kuunteli tyynenä. Hilja kertoi veljistään, jotka hukkuivat, hän tuli rippikouluaikaan. Vaitiolot katkonaisten sanojen välillä olivat syvät ja paljonpuhuvaiset. Hiljan katse kiintyi Matariston käteen, joka lepäsi peitteellä. Se oli ruumiillisen työn tekijän käsi ja valkaisemattomasta kankaasta tehty paita pingotti pahasti ranteen kohdalla. Hiljan katse siirtyi kaulukseen: sekin oli niin tiukasti kiinni, että ahdisti.
— Kuulkaa, sanoi hän, silmiään kuivaten, — ottakaa tuo auki, eihän veri pääse kiertämään ja päänne on muutenkin kipeä…