Sairaan kasvot jännittyivät ja jotakin rumasti epäilevää tuli suupieliin. Koko huoneessa tuntui taas äskeinen vaarallinen ilma. Hilja hätkähti, vaikeni pitkän aikaa ja sanoi vihdoin:
— Kun minä ymmärtäisin teitä!… Pitäkää sitten kiinni nappi, jos se teille on parempi. Minä ajattelin vain… Antakaa minulle anteeksi, tehän olette sairas eikä sairaille saa suuttua. On kai parasta, että minä nyt lähden… Ja huomenna te menette lääkärin luo.
Mutta hän ei sittenkään saanut lähdetyksi. Oli kuin jokin yhä olisi käskenyt häntä viipymään. Hän seisoi käsi oven kääkässä ja uskoi, että Mataristo hänet pidättäisi ja sanoisi jotakin sovittavaa. Hän ei kuitenkaan liikahtanut. Tottuneena puolipimeään näki Hilja hänen voimakkaat, kuumeessa läähättävät kasvonsa, itkusta paisuneet silmäluomet ja paisuneet huulet, jotka olivat puoleksi auki. Hiljan tuli mieleen nuori renki siellä maalla, joka oli ollut keuhkokuumeessa ja jota hän silloin tällöin oli käynyt katsomassa. Yhtä talonpoikaiset ja avuttomat olivat nämä kasvot. Niissä oli jotakin kammottavaa, hän ei ymmärtänyt mikä niissä häntä kiinnitti. Mutta oli toki vihdoinkin lähdettävä. Hän palasi vielä kerran päättäväisenä vuoteen luo, järjesti peitteitä, sammutti lampun, sanoi hyvää yötä, saaden siihen tuskin kuuluvan vastauksen, avasi ja sulki oven.
Hän riensi omaan huoneeseensa suuttuneena itselleen ja onnettomana jostakin. Ehkä siitä, että oli mennyt kertomaan niin paljon itsestään ja kotioloistaan. Olisihan hänen toki pitänyt tuntea, ettei tuo vieras ollut niille vastaanottoinen eikä edes niiden arvoinen.
Hän kuuli kellon lyövän — lieneekö se lyönyt yksi vaiko jonkin puolentunnin lyönnin. Kuumeisen kiireesti hän riisui ja paneutui vuoteeseen. Mutta uni oli kaukana, sydän vain takoi ja ajatus toimi virkeämpänä kuin selvimmällä päivällä. Hän päätti, ettei enää mene Mataristoa hoitamaan.
Mieli lensi yhdestä toiseen, hän makasi kädet niskan alla ja tuijotti kattoon. Ajatus teki työtä päästäkseen ulos jostakin tiheiköstä.
Mataristo oli tähän asti ollut hänelle miltei olematon olento, samanlainen kuin ne tuhannet, jotka kadulla tulevat vastaan ja joita emme huomaa enempää kuin lyhtypatsaita. Nyt hänestä yhtäkkiä oli tullut ihminen, keskus, jonka ympärillä elämä kiersi ja kehräsi, sisältö, joka oli koottu suruista, tuskaisista öistä ja kyynelistä. Hilja olisi tahtonut tietää, mitä varten hän oli itkenyt. Hän ei vielä koskaan ollut kuullut kenenkään itkevän niin. Ja sillä lailla hän oli viettänyt monta yötä ennenkuin Hilja tiesi hänen olevan muuta kuin vuokralaisen, jonka piti maksaa heille huoneestaan.
Kuinka vähän ihminen toisesta tietää ja kuinka vähän hän hänestä välittää! Hiljan tuli kipeästi sääli ja samalla hän tunsi, että nyt ei sairas nuku, vaan tarvitsee häntä. Hän käski häntä pois ja oli tyly, mutta hänelle teki sittenkin hyvää, kun joku hellyydellä häntä ympäröi ja hän odottaa häntä takaisin…
Onko hän hullu! Tuo vieras ihminen sai hänestä muutenkin tarpeeksi huonon käsityksen, kun hän tungetellen tuli sisään tarjoamaan palveluksiaan. Häntä hävetti, kun hän sitä ajatteli, niin että kasvoja kuumasi.
Ei, hän tarvitsee häntä… Eikö kuulukin askelia… Eikö hän tulekin häntä hakemaan…? Varmasti joku käveli ruokasalissa…!