Hilja karkasi vuoteesta, koppasi naulasta hameen ja kirjoitustuolin selustalta suuren huivin, avasi varovaisesti oven ja kuunteli — ei mitään! Kadulta päin vain kuului painuneesti torvisoitto. Sairaan huoneessa oli ihan hiljaista… Hän nukkuu siis. Olipa se hyvä. Nyt minäkin nukun! päätteli Hilja. Mutta toinen ääni huusi huutamistaan: hän odottaa sinua, hän tarvitsee sinua.
Hilja närkästyi tälle äänelle ja tukahdutti sen väkipakolla. Hän mahtoi olla vähän sekaisin päästään, kun tällaista saattoi tapahtua. Hän tuli takaisin vuoteeseensa ja päätti, ettei liiku, vaikka ruokasalissa kuinka käveltäisiin. Unta vain ei kuulunut. Ajatukset kiersivät äskeistä kehää: kuka hän on? mikä hänen on? Ja hänellä oli varma tunto siitä, ettei sairas nuku ja mielikuviin sekaantui tanssisävel ja parit, jotka kieppuivat toisiinsa liimautuneina. Hän kuuli soiton vielä pitkän aikaa senjälkeen kun se oli lakannut ja nousi varhain aamulla ylös, oltuaan unen horroksessa jonkin tunnin.
Pian tapasi hän itsensä oven takana kuuntelemassa, nukkuisiko
Mataristo. Ah, kuinka häntä hävetti tämä vaaniminen ja urkkiminen.
Miksei hän sitten paennut pois, vaan kuunteli sykkivin sydämin, henkeä
pidellen?
Varmaan Mataristo nyt nukkui, sillä oli ihan hiljaista. Ja Hilja rauhoittui ja rupesi odottamaan postia. Tänään oli Armaan postipäivä. Oi, kuinka hän nyt kaipasi pitkää, hellää kirjettä! Hän tunsi, että se saattaisi hänet tasapainoon ja vaikuttaisi kuin vilpoinen kylpy.
Posti toi parisilaisen näköalakortin. Siinä oli joukko nimiä — naisten ja herrain, se oli kirjoitettu ravintolassa ja kuva esitti suurta, valaistua salia ja pareja, jotka tanssivat. Kattokruunut olivat hyvin suuret ja häikäisevät, lattia kiilsi niin, että se kuvasti ihmisten varjot. Armaan käsialalla oli kirjoitettu: "Saat pian pitkän kirjeen. Minulla on paljon kertomista."
Hilja kiiruhti huoneeseensa eikä voinut pidättää kyyneliään. Nyt hän niin välttämättä olisi tarvinnut Armaan kirjettä! Aina vain: pian saat pitkän kirjeen! Nyt, nyt, hän olisi sitä tahtonut! Hänen oli ikävä, hän oli onneton! Armas ei hänestä välitä, siellä on niitä taiteilijattaria, ties miten kauniita ovatkaan! Häntä suututti, hän vihasi Armasta ja heitä kaikkia!… Kun hän vähän aikaa oli tuskitellut, kutsui hän järjen avukseen, muisti ettei ollut nukkunut yöllä, otti esiin Armaan kirjeet, joita säilytti eri laatikossa kirjoituspöydässään, tuli vakuutetuksi siitä, että ne olivat sekä pitkiä että helliä ja että niitä oli tullut aika tiheään, ja hänen mielenrauhansa palasi.
Mutta hän oli kumman haluton ja veltto. Hänen piti pakottamalla pakottaa itsensä pieniin aamuaskareihinsa ja hän kävi monta kertaa hakemassa sanomalehteä kirjelaatikosta, ennenkuin se ehti tulla. Sitä lukiessaan tapasi hän itsensä istumasta pianotuolilla salissa, tarkkaamassa kuuluisiko jotakin seinän takaa. Hän ehti lukea huvi-ilmoitukset, pikku-uutiset, yleisön osaston ja vihdoin ilmoitukset takasivultakin: Matariston huoneesta ei koko aikana ollut kuulunut hiiskahdustakaan.
Tämä alkoi jo näyttää epäilyttävältä. Ei ollut mahdollista, että hän nukkuisi näin kauan. Miten siis ei kuulunut mitään? Eihän hänelle vain ollut tapahtunut mitään, eihän hän vain ollut kuollut…? Olisi edes Maali joutunut alas vinniltä, että olisi saanut lähettää hänet tiedustelemaan. Hiljan jäseniä kylmäsi kammo, mutta hän pakotti ajatuksensa toisaalle, otti esiin uuden pöytäliinan ja komensi itsensä neulomaan nimeä siihen. Hänen täytyi ratkoa, hän pisti sormeensa ja vihdoin hän juoksi vinnille hakemaan Maalia. Hän kertoi hänelle kiireesti, pujotellen kuivamaan ripustettujen vaatteiden alitse, mitä yöllä oli tapahtunut.
Maali ei ensinkään ottanut uskoakseen, ettei hän olisi herännyt, jos häntä olisi herätetty. Hän, joka nukkuu niin kevyttä unta! Ei hän pitänyt siitä, että häntä keskeytettiin työssä, mutta kun asia koski Mataristoa, niin hän kuitenkin tuli alas.
Huone oli tyhjänä!