Mataristo otti kellonsa ja katsoi sitä lyhdyn alla.
— Kymmentä vailla kymmenen.
— Niin paljon — hyvänen aika! Eikö se ollut viisi, kun me läksimme?
Olemmeko me olleet niin kauan?
— Minun kelloni käy ehkä vähän edellä.
— Minulla ei ole avainta. Pääsemmeköhän me sisään?
— Minulla on.
He kävivät niin paljon kuin pääsivät. Hiljan märät helmat läiskivät hermostuttavasti. Laiturin luona, missä vaimot olivat olleet pesemässä, tuli vastaan kaksi ajuria, kummankin rattailla herra ja nainen. Hevoset menivät täyttä ravia ja nauru kuului rämisten. Kulmassa raitiovaunujen kiskojen välissä asteli poliisi verkalleen, paperossia poltellen. Elokuvateatterin luona oli niin paljon kansaa, että täytyi pujotteleida ohitse.
Kotiovessa, kun Mataristo oli avannut päästääkseen hänet sisään ja yritti sanoa hyvää yötä, lähteäkseen talolle syömään, tuli häneen taas jonkinlainen toveruuden ja säälinsekainen tunne ja hän pyysi Mataristoa tyytymään voileipiin kotona, että pääsisi ajoissa nukkumaan.
Mataristo kiitti ja tuli.
Maali oli kaikesta päättäen ollut levoton Hiljan pitkästä viipymisestä. Hänen kasvoillaan oli huolestunut jännitys, kun hän tuli eteiseen, mutta se muuttui ihmetykseksi, kun hän näki Matariston Hiljan seurassa. Nähtävästi he olivat sopineet, että lähtevät yhdessä — vai niin, vai! Kun Maali vielä näki Hiljan märät hameenhelmat, synkkeni hänen muotonsa ja hän hävisi sanaa lausumatta. Hilja ymmärsi, ettei Maalilta nyt ole hyvä pyytää mitään, hän otti kaapista pienen ruokaliinan ja vaihtoi sen omalle lautaselleen, ainoalle joka oli katettu pöytään, ja pyysi Mataristoa istumaan.