Hiljaa väsytti, askel painoi, hattu liimaantui kiinni otsaan, joka oli hiessä. Koko ruumis oli hiessä, märät helmat loksahtelivat kävellessä ja takertuivat jalkoihin. Ne painoivat, kaikki painoi.
Hänen oli paha olla, häneen iski avuttomuuden ja hädän tunne, hän ei kestä tätä, hän purskahtaa itkuun.
Elämä on sentään surkeaa! Äsken hän käveli ihmisen rinnalla, joka ymmärsi hänet ja luotti häneen. Nyt on sama ihminen mykkä ja kulkee vieraana hänen vieressään. Kuinka saattaakaan ihminen, joka äsken oli niin likellä, olla niin kaukana?
Hän koetti kiirehtiä eteenpäin, vaikka tuntui siltä, että hän kompastuu helmoihinsa. He kulkivat oikullisesti, vuoroin ajaen toisiaan takaa, vuoroin jättäytyen jäljelle. He olivat joutuneet kahdenpuolen kuilua eivätkä voineet ojentaa toisilleen kättä sen yli. Heitä painoi äänettömyys kuin kahle, mutta he eivät löytäneet vapauttavaa sanaa. He tulivat rientomarssissa huviloiden ohi, jotka nukkuivat talviuntaan, he olivat hiestyneitä ja uupuneita ja kyyneleet pyrkivät rintaan. Tuntui helpotukselta, kun lyhdyt tiepuolessa rupesivat tihenemään ja kaupungin tulet vilkkumaan. Jokainen vastaantulija oli tervetullut, sillä hän johti heidän ajatuksiaan pois heistä itsestään. Vihdoin he jo saattoivat puhua.
— Kas kun tuli kuuma, sanoi Mataristo, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— Niin tuli, vastasi Hilja ja puri kokoon huulensa, jottei itkisi.
Jonkin toisenkin vähäpätöisen lauseen he vaihtoivat.
Maa oli jo ihan roudassa. Töölönlahden rannat vetäytyivät riitteeseen, junan vihellys vihloi ilmaa, penkereelle, joka jakoi lahden kahtia, oli korkeiden pylväittensä neniin syttynyt sähkölamput. Alhaalla tuikkivat punaiset, vihreät ja keltaiset valot. Maa alkoi hiljalleen jyrytä ja täristä. Juna tuli. Se ei vaikuttanut kuten ennen iloisesti — se uhkasi kuin onnettomuus. Hiljalle tuli se tunne, että pitää paeta. Mutta hän oli liian voimaton. Menköön hänen päällitseen — ei kukaan kumminkaan vältä kohtaloaan. Ja jyrinä likeni likenemistään. Vingahdus vihlaisi ilmaa, savu peitti hänet paksuun pilveen ja hänestä tuntui siltä, että hänen sydämensä seisahtui. Mutta se alkoi taas lyödä, jyrinä hiljeni ja hän seisoi yksin tiellä pimeässä. Miksei onnettomuus tullut, miksi hän jäi tähän?
Hetkisen perästä seisoi Mataristo hänen rinnallaan ja Hilja muisti kaikki mitä heidän välillään oli ollut. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut puhua, mutta Hiljan ei enää tehnyt mieli kuulla.
— Mitähän kello saattaa olla? kysyi hän väsyneesti.