— Mitä te tiedätte maailmasta, sanoi Mataristo äkkiarvaamatta ja heristi nyrkkiä edessänsä. — Teillä on äiti ja koti ja sulhanen. Toista on meikäläisen.
Hänen sanansa jättivät jäätävän äänettömyyden. Hilja iski katseensa läpi pimeyden hänen kasvoihinsa ja käsitti, ettei tässä ole kysymys hulluudesta, vaan jostakin painavasta surusta. Voimakas myötätunnon jakamisen tarve valtasi hänet, hän vain ei löytänyt sanoja ja he astelivat hyvän aikaa ääneti.
— Sanokaa minulle nyt ne kauheat asiat, alkoi Hilja vihdoin. — Minä olen valmis kuulemaan murhista, varkauksista, kavalluksista…
— Ettekö pahemmista! keskeytti Mataristo.
Hilja tuijotti häneen.
— Mitä pahempaa voi olla? No niin, jos on, niin antakaa kuulua. Olen valmis kaikkeen.
Mataristo katsoi häneen tutkivasti ja näytti olevan kahden vaiheilla.
— Ette siihen, sen tiedän varmaan, sanoi hän vihdoin ja sulkeutui samassa.
Hilja kuuli äänestä, että hän jo katui äskeistä avomielisyyttään.
Hiljaa rupesi suututtamaan. Hänen suuhunsa tuli ylpeitä, katkeria sanoja ja hänen täytyi alituiseen muistuttaa itselleen, että tuo ihminen sentään lopultakin on sairas. Mutta oliko tuo nyt lupa sairaankaan murjottaa tuolla tavalla! Häntä ei enää haluttanut astua rinnan Matariston kanssa, vaan hän siirtyi toiselle puolelle tietä ja koetti unohtaa hänet. Hän koetti päästä yksinäisyyden mielialaan ja nähdä vain metsän ja tähtitaivaan, mutta ne eivät enää tulleet likelle, vaikka hän upotti silmänsä niihin. Hän kävi kiinni arpajaisiltamaan, jossa hän pian tanssii ja on kaunis, mutta kielelle tuli harmistuneita sanoja, jotka tarkoittivat Mataristoa. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa hänelle: menkää te vain edellä, tai jääkää tänne. Kyllä minä tulen toimeen yksinäni! Mutta hän pelkäsi ehkä sentään juopuneita… Jos onkin kipeä, niin ei toki saa kohdella toista tuolla tavalla! Hän päätti kostaa hänelle sillä, ettei puhu sanaakaan. Jollei Mataristo puhu, niin vallitkoon äänettömyys. Äänettömyys vallitsikin, käyden hetki hetkeltä tuskallisemmaksi.