Sairaan huudot kajahtelivat läpitunkevina yöhön, joka lemusi nuoria yrttejä ja kukannuppuja.

— Minä kuolen… menkää hakemaan lapsia… ai jäi! Menkää hakemaan… Ei parempaa sijaa… lattialla köyhä kuolee… Selkä on poikki… Rikkaitten vaunuissa ei taittunut yksikään selkä, sellaista se on oikeus. Janne auta, kyllä minä niin monet askeleet olen ottanut puolestasi… Eikös nyt ole tohtoria… Minä kuolen… Oiii… voiii!

Vaimo hänen vierellään äänteli toiseen nuottiin:

— Älkää… älkää… mitä se siitä paranee… Kyllä tässä on kärsimistä muillakin… Vertako mahtanee olla tuolla jalkapäässä, kun tuntuu niin märältä… Sinne menee kyllä lanka sinne koululle, jos niinkuin koettaisi soittaa, että tulisivat vielä katsomaan… Ei, en minä ole koululta, mutta ne tietävät minun kotini. Älkää, hyvä ihminen, huutako, ei se siitä parane… Mikähän minussakin oikein on poikki ja puhki. Kuolema tästä tulee… Kuinkas kaukana se on täältä pappi…?

Paikkakunnan naiset tarttuivat kiinni tilaisuuteen ja riensivät joukolla konttoriin soittamaan rovastille. Ukko Trast seisoi yksinään nuoren tytön ääressä, hihat käärittyinä kuin teurastajalla, ja ajoi vaatetta kuolevan jalkapäähän, mistä hiljalleen valui verta alas pöydän syrjiä.

Keskellä voihkinaa, jossa molempien äskenmainittujen vaimojen äänet vuorottelivat pitkinä puheluina, vaikeni tyttö ja ainoastaan heikkojen veriaaltojen kulku hänen kasvoillaan osoitti, että hän oli hengissä.

Sattui niin, että ukko Trastin oma tytär oli sairastunut tällaisena kesäyönä, samanikäisenä kuin tämä lapsi, vaikka kauan sitten. Ukko Trast muisteli noita menneitä ja jo unohtuneita öitä ja tämä sairas oli ensi hetkestä joutunut hänen mielessään toiseen asemaan kuin nuo muut. Hänen ajatuksensa ottivat yht’äkkiä, ties mistä syystä, uuden suunnan, hän sanoi Jumalalle, että lapsi tarvitaan maailmassa ja että Jumala ei ottaisi häntä pois.

— Sinä otit Elli vainajan… Mutta silloin oli enemmän hyviä ihmisiä. Nyt on paljaita pahoja. Jätä tämä. Sinulla on siellä valoa ylenpalttisesti. Syytät sitten, että maailma on pimeä, kun otat kaikki hyvät pois.

Ensin hän itsekseen ajatteli, mutta lopulta hän jo puhui. Miehenä, joka luki läpi raamattuaan kolmattakymmenettä kolmatta kertaa, seurusteli hän Herransa kanssa kuin toverin kanssa ikään, lähestyen häntä luottavasti ja avonaisesti.

— No, Isä meidän, joka olet taivaassa, tarvitaanhan maailmassa hyvyyttäkin eikä ainoastaan käsiä ja jalkoja.