Ikäänkuin Jumala olisi vastannut hänen yksinpuheluunsa, avasi kuoleva yht’äkkiä silmänsä ja ne loistivat niinkuin valkoinen helmiäinen kaikkien niiden köyhien, verentahrimien repaleiden keskeltä, joissa tyttö makasi.
— No niin, arvasinhan minä sen, puhkesi vanha vaihdemies puhumaan. — No, no, no… tohtorille on soitettu, tohtori tulee… Kyllä, kyllä, kyllä kaikki käy hyvin.
Tytön sinertävän valkoiselta otsalta puhkesi esiin hiki, alkaen valua alas ohimoja. Ukko hääri hänen ympärillään, lohdutteli, peitteli, kävi akkunassa, taittoi tuomenkukkia, viskasi ne samassa pois, palasi ja jäi vihdoin hihallaan pyyhkimään omaa otsaansa, jolta hiki valui virtana yli kasvojen.
Muut sairaat voihkivat ja huusivat. Tämä vaikeni. Olisi ollut helpompaa kuulla valitusta kuin katsella tuota mykkää tuskaa.
Äännähtikö lapsi?
— Mitä? Sanoitteko jotain?
Ukko Trast laski kätensä olkapäälle, jota peitti kostea, siniraitainen kesäpuku. Tyttö lausui selvästi kysymyksen, jonka hän nähtävästi oli tehnyt jo äsken. Hän lausui kuivalla, karhealla äänellä:
— Ovatko… ovatko… — minun molemmat jalkani poikki?
Ja kysyjän silmät katsoivat vanhan miehen kiihtyneihin kasvoihin niin hellittämättä, että hiki yhä uusina suihkuina tunki esiin vanhuksen otsalta. Jalatko poikki? Eivät suinkaan ne poikki olleet… Saattoi tuntua siltä, mutta eivät suinkaan ne sentään olleet poikki…
— Kyllä ne ovat poikki, sanoi tyttö liikkumattomin huulin. — Ovatkohan molemmat? Onko minun äitini kuollut? Hänellä on musta hame… pitkät hopeakäädyt… harmaa sadetakki… Onko hän kuollut?… Sanokaa vain… Missä hän on? Minä tahtoisin nähdä hänet. Ettekö voi vähän kääntää minua…