Sinä hetkenä, jolloin ukko Trast kohotti häntä harteista, sammuivat silmät. Joko henki meni? Tuskako lapsen tappoi? Vai oliko hän huoneen kulmassa nähnyt ruumiin, jonka yllä oli harmaa sadetakki? Vanha mies puhui hänelle hätääntyneenä, harmitteli tohtorin viipymistä ja löi uudelleen ja uudelleen pään poikki toivolta, joka kaikkien tosiasiain uhallakin yritti vakuuttaa, että tyttö elää ja jää eloon. Trast seisoi taasen ikkunassa ja silpoi nuorta tuomenoksaa, kun hän yht'äkkiä voihkinan keskeltä eroitti tytön äänen.
— Mitä… mitä sanotte? Niin, tiesinhän minä: kyllä te paranette!
— Me olemme… nyt… sitten… kaikki kuolleet, kuului luonnottomana äänenä kuolevilta huulilta.
— Kaikkiko?… Eikö teitä ole sisaruksia kotona…?
— Isä… äiti… minä… kaikki olemme kuolleet. Muita ei ole…
Kaikki… kuolleet.
Kyynel, joka vieri tytön poskea alas, oli kuin hyvästijättö elämälle. Se raivasi raskaana tiensä läpi hikipisaroiden, jotka kauttaaltaan olivat kostuttaneet tytön kasvot.
Vanhus tunsi oman elämänsä lahjan tuiki ansaitsemattomaksi tällä hetkellä. Hän ei jaksanut katsoa tuon nuoren ihmisen lähtöä. Ja taas seisoi hän ikkunassa, pyyhkien kyyneliään, huojutellen päätään ja hirvittävällä levottomuudella tuntien ytimissään ristiriidan kuoleman hävityksen ja heräävän luonnon elonhuuman välillä.
Salo helähteli ikäänkuin kevät yhtäkkiä olisi muuttanut sen ainoaksi kanteleeksi, jonka kielet ulottuvat idästä länteen asti. Aamun rusotuksen mukana olivat linnut heränneet ja kukunta, raksutus, vihellys ja onnellinen piipatus täyttivät maailman taivaan ääriä myöten. Maa hengitti autuaana ilmoille nuoren vihantansa lemua, ylhäällä selkeni selkenemistään yön hämärästä sini ja joku pieni punertava pilvi astui esiin kuin airut, joka helmassaan kantaa ruusuja siroitellakseen niillä valtiaansa tien, valtiaansa, joka voitollisena tekee tuloaan. Aurinko lähestyi lähestymistään. Idän taivas syttyi nopeasti ja kukkulat, vuorenharjat, laaksot ja notkot alhaalla vaihtelivat yhtä nopeasti väriä, valoja ja varjoja. Keltaiset kukat vesiojien varsilla ja tuomipuiden valkoiset tertut, nämä ensimäiset maan yrteistä, jotka täällä olivat ehtineet kukkaan, tuntuivat puhella hymistävän jotakin hyvää, iloista asiaa hyönteisille, jotka unisina pyrähtivät ylös onnelliseen päivään.
— Näin köyhä kuolee… Koko elämänsä on raatanut… Kyllä tohtoreille maksetaan kalliit palkat… mutta ei missään heitä ole…
— Oi… voi… Eikö täällä ole ketään joka auttaa…