— Minun selkäni… aijai!… Herra Jeesus…
— Tässähän oli äsken ihmisiä… minne he menivät… Vettä…! Eikö ole vesipisaraa…?
Naiset saapuivat pian kaikki ja ilmoittivat, että rovasti lupasi heti panna hevosen valjaisiin. Myöskin ruustinna oli luvannut tulla ja tuoda mukaansa pitäjän diakonissan, tohtorin taas täytyy heti olla täällä, tunti sitten jo häntä dresiinalla oli lähdetty tuomaan.
Hetkiseksi taukosi voihkina ja kevään huuma tulvi sisään ikkunasta, jota vanha vaihdemies piteli auki. Kevään voitollinen mielialako lieneekin vaikuttanut, että hän mielessään taasen asetti nuoren tytön parantuvien lukuun ja taasen rakensi hänen tulevaisuuttaan. Entä jos ottaisi hänet yksinäiseen mökkiinsä? Tyttö oli ehtinyt sanoa, ettei hänellä ollut ketään omaisia. Päivänsäde oli tämä tyttö. Mutta jos hänen jalkansa todella ovat poikki? No niin, onhan pitäjässä hyviä ihmisiä ja rikkaita ihmisiä, joilla on varaa palkata hoitaja. Niinkuin maisterin herrasväkikin. Lapsettomat ovat lisäksi maisteri Kannisto ja hänen rouvansa.
Pitäjän lohduttavat naiset kertoivat sairaille, että vielä muuan neitikin oli lähtenyt tohtorin mukana, joku, joka ymmärsi haavojen hoitoa. Hän oli kai sairaanhoitajatar.
Hetken kuuntelivat sairaat, sitten alkoi voihkiminen taasen.
— Oi voi, täällähän on ruumiita elävien joukossa, parkaisi äkkiä joku, joka oli jaksanut kääntyä katselemaan ympärilleen. — Eikö nyt niitä kanneta pois? Emme vielä kaikki ole kuolleita. Eroittakaa toki elävät kuolleista.
Ukko Trast kuuli yhtäkkiä radalta tutun äänen, loi katseen pöydälle, minne oli asettanut holhokkinsa, ja kiiruhti ulos. Hän odotti asemapäällikön kanssa laiturilla, kun dresiina pysähtyi, otti tohtorin laukun ja piti huolen siitä, että tohtori ensinnä tuli sen haavoittuneen luo, joka oli hänen sydäntään lähinnä.
Hyvä oli, että tohtori oli sallinut erään pelastusarmeijalaisen dresiinassa seurata itseään onnettomuuspaikalle. Tämä pelastusarmeijanainen oli onnettomuuden tapahduttua heti neuvokkaasti ryhtynyt keräämään rahoja onnellisempien kanssamatkustajien kesken eteenpäin jatkavassa junassa, ja saatuaan pienen säästölaatikkonsa täpötäyteen tarjoutunut palaamaan haavoittuneiden luo. Hän avusti äänettömänä ja jäntevänä lääkäriä eikä säikkynyt sitä kauhistuttavaa näkyä, joka karkoitti useimmat paikkakuntalaiset huoneesta. Naisten piti suorastaan istuutua portaille, sillä he olivat pyörtymäisillään. Pelastusarmeijalainen nukutti haavoittuneen ja ukko Trast avusti tohtoria. Siinä ei ollut aikaa puheiden pitoon, tuskinpa ajattelemiseenkaan. Sekä ukko Trast että pelastusarmeijalainen tiesivät, mistä ihminen saa voimia kestämään, kun niitä tarvitaan eivätkä ihmetelleet, että pysyivät pystyssä ja saattoivat toimia. Hiki valui vanhan miehen otsalta, mutta laiha armeijatar toimi huulet kokoon puristettuina, tyynenä ja hiljaisena.
Runsas tunti oli kulunut, kun nuori Saima Aalto lepäsi paareilla asemahuoneen edustalla, ympärillään utelias kansanjoukko ja takanaan valittavat ja voihkivat onnettomuustoverit. Tiedettiin jo hänen ja hänen äitinsä nimi ja ihmiset, jotka aamuyöstä olivat lähteneet liikkeelle vuoteistaan, toistivat toistamistaan näitä ja muita nimiä.