Tyttönen oli kuin kuollut. Ääneti katselivat jurot sydänmaan miehet hänen viatonta kauneuttaan ja heidän vaimonsa ja sisarensa itkivät, tukahuttaen kyyneleet esiliinaansa, kuin omaista. Joku kirkonkylän neitonen kuiskasi ystävättärelleen, että täytyy nopeasti harjoittaa kuoro hautajaisia varten, ja postinhoitajatar toi kimpullisen tuomenkukkia ja laski ne haavoittuneen rinnalle, ikäänkuin hän jo olisi ollut vainaja. Kaikki silmät välttivät näiden paarien jalkapuolta ja kaikkia silmiä veti tämä sama jalkapää puoleensa sillä vetovoimalla, jolla kauhu vaikuttaa. Kaikki tiesivät, että tuon kauniin ihmislapsen molemmat jalat heti polven alapuolelta juuri olivat sahatut poikki. Onni olisi hänelle saada kuolla — mitäpä sellaisesta elämästä!
Ainoastaan vanha Trast hääräsi ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä iloinen ja valoisa nuori elämä, jota hänen oli suotu jollakin tavalla edistää. Hän oli käynyt telefonoimassa ja tuli nyt tarmoa höyryten ja hymy huulilla alas portaita, työntäen ihmisiä syrjään paarien ympäriltä.
— Maisterille me mennään, Lepolaan, sanoi hän. — Sinne vain, sinne. Sainhan minä rouvan telefoniin ja selvitin asian. Eivät tietäneet onnettomuudestakaan mitään, sentähden kestikin ennenkuin tulin puhuneeksi kaikki juurta jaksain. Panihan hän vastaan, tietenkin. »Ei Trast tuo häntä tänne… minä kiellän sen… Trast on jo lähettänyt niin monta ihmistä meidän niskoillemme.» Kyllä, kyllä rouva niin puhui, mutta sinne me sentään mennään. Kyllä hänellä siellä tilaa on. Ja heiliä on varaa. Voivat tilata hoitajattaren, ja tilaavatkin. Ei Trast antaisi lasta pois, jos Trastilla vain olisi varoja. Mutta ne laupeudensisaret ovat kallista väkeä. No, kuka tarttuu toiseen päähän?
Ukko laski jo kätensä pääpuoleen paareja ja nyökkäsi vastapäätä seisovaan miesjoukkoon. Silloin nousi naisten puolelta melu. Postinhoitajatar otti tuomenoksat maasta, jonne ukko Trast ohi astuessaan oli ne pudottanut ja puhkesi kiihkeästi puhumaan:
— Vai sinne te kiskoisitte tuon kuolevan raukan, te julma ihminen. Ei ikimaailmassa. Ylös sellaista mäkeä! Ja sellaisten ihmisten luo. Jollei hän nyt jo ole kuollut ja jollei hän kuole matkalla, niin siellä hän varmasti kuolee. En olisi uskonut teistä, Trast, että olette niin sydämetön!
— Vai sydämetön, hymähti ukko ja nyökäytti miesten puolelle, kädet yhä kiinni paarien käsipuissa.
— Sehän on kuin hautaholvi tai perunakuoppa tai mikä muu pimeä luola hyvänsä…
— Tuo kaunis valkea huvila! keskeytti ukko, — kylläpä se neiti osaa. No sittenpä sinne nyt tulee päivänsäde…
— Sellaisessa kylmyydessä kuolee päivänsädekin. Eikö nyt ole mitään muuta keinoa? Sellaista se on, kun ei ole saatu toimeksi sitä sairastupaa…
— Päivänsäde…! kuiskasi joku joukosta ja kaikki silmät seurasivat pientä väristystä, joka väänsi tytön puoleksi verhottuja kasvoja. Kuoleman varjosta olisi saattanut puhua, mutta ei päivänsäteestä.