Kuin lakastuva liljankukka makasi hän siinä keskellä luontoa, joka kukkui, raksutteli, piipatti, solisi ja lemusi taivaan ja maan täydeltä. Hän oli mykkä kuolema keskellä kylläistä elämää.
Mutta pieni postinhoitajatarpa oli saanut rohkeutta senjälkeen kuin hän oli joutunut kihloihin Allani Soivion, rikkaan maisteri Kanniston sukulaisen kanssa. Allani Soivio, metsäherra, oli riidassa tätinsä ja hänen miehensä kanssa, senpätähden tämä morsiankin nyt sätti maisterin väkeä! Eipä siltä, että hänen väitteensä olisivat olleet aivan aiheettomia. Kyllä Lepolassa sellaista kylmää oli, muut palvelijat eivät siellä pysyneet, paitsi se Kaisa, joka siellä oli ollut niin kauan. Syytettiin aina tämän Kaisan olevan niin häijyn, ettei kukaan tullut hänen kanssaan aikaan, mutta taisipa talossa olla jotakin muutakin syytä, niin hyvältä kuin kaikki näyttikin ulospäin. Toiselta puolen ei voinut kieltää, että maisterin herrasväki todella harjoitti hyväntekeväisyyttä — heidän kuolemansa jälkeen saattoi lisäksi odottaa suuria lahjoituksia yleisiin tarkoituksiin. Niin että ei kuitenkaan olisi ollut lupa puhua sillä tavalla kuin neiti Erkkilä puhui. Näin ajattelivat kirkonkylän emännät. Sydänmaan äänetön kansa muisti toiselta puolen, että Lepolasta oli lohjennut ilmaiseksi lääkettä monelle sairaalle, toiselta puolen, että siellä maksettiin munista ja marjoista huonommin kuin missään. Sillä ei siis ollut mitään muuta mielipidettä kuin että parasta oli viedä haavoittunut maisterin herrasväen luokse kuolemaan. Niilläpä oli varaa haudata hänet, tai hoitaa, jos hän kitumaankin jäi. Kukaan muu ei kuitenkaan puuttunut väittelemään innokkaan Trastin kanssa, paitsi neiti Erkkilä. Hän asteli paarien vierellä ja puhui miltei sopimattoman lujalla äänellä näin kuoleman läheisyydessä, lakkaamatta pinoten tuomenoksiaan punaiselle huopapeitteelle, joka verhosi onnetonta neitoa.
— Mahdan minä tietää mitä puhun! Kysykää pastorilta, jonka nuorena ylioppilaana toimititte Kannistoille lukemaan. Kysykää tylsämieliseltä pikku Miialta, joka oli itkemäisillään itsensä kuoliaaksi… Niin, niin, tohtori vainaja itse sanoi minulle, että hänen silmänsä olivat tulleet kipeiksi pelkästä itkemisestä… Minun sulhaseni sanoo, että… Mutta mitäpä minä puhun teille, te kannatte lapsiraukkaa yhä likemmä hänen vankilaansa…
— Mutta, hyvä neiti, keskeytti Trast vihdoin kuiskaten, — sanokaa nyt mihin minä hänet vien? Postikonttoriinko?
— No vaikka minne…
— Siinä se: vaikka minne. Sanokaa te maisterin herrasväestä mitä tahansa, niin sieltä se apu sittenkin aina lähtee. Siellä muristaan, mutta sieltä lopulta autetaan. Kyllä meidän pitäjässä on rikkaita, mutta kuka ottaa kuolevan luoksensa? Maisterin rouva, jota te kaikki olette valmiit moittimaan…
Neiti Erkkilä nosti pudonneet tuomenkukat maasta, pysähtyi ja puheli tiepuolessa, itkusta puolitukahtuneena:
— Kysykää herra Lagerspetsiltä, kysykää herra Lassénilta, kysykää Ida Saleniukselta… Minun sulhaseni sanoo… mutta mitäpä minun kannattaa siitä puhua! Tulkaapa vähän tänne, Trast, niin sanon jotakin: sulhaseni sanoo, että he ovat niin kylmiä, ettei hän tahdo nähdä heitä edes häissään. Päivänsädekin kuolee sellaisessa kylmyydessä…
— Mutta mitä minä teen? sanoi ukko Trast avuttomana.
Ja hetken perästä kulki saattue huolestuneen neiti Erkkilän ohitse kohti valkoista huvilaa, joka valkoisen aidan ja hoidettujen pensasryhmien takaa hohti korkealta, kummulta. Tämä huvila vaikutti satumaiselta ylhäisyydessään ja suorastaan eteläisessä rehevyydessään saloseudun karun, kainon asutuksen keskellä. Ei missään ollut sellaista vihantaa, niin moninaista, vaalean keltaisesta tumman vihreään ja harmahtavasta sinervään asti. Pensasaidat olivat leikatut, tiet peitetyt punaisella hiekalla ja hehkuvat jättiläiskukat nostivat tupsumaisia tai kellonmuotoisia teriään lihavasta mullasta. Aurinko hohti tänne joka taholta. Kun huvila oli yksinään kummulla, ei auringon säteitä pidättänyt mikään, vaan vuotivat kultaiset lämpöaallot runsaampina kuin minnekään juuri tähän valkoiseen kotiin ja sen ihmeelliseen puutarhaan. Päivänsäteistä ei täällä ollut puutetta. Kaikki lämpö mitä pohjoinen taivas saattoi lahjoittaa, vuoti tänne. Kukkulan alle portin eteen pysähtyivät paarit ja kantajat seisahtuivat kokoamaan voimia nousua varten. He pyyhkivät hikeä otsaltaan ja katselivat ääneti eteensä. Kiviportaiden kahden puolen versoi tuoreesta, muokatusta maasta suitsuttamalla sinistä, keltaista, valkoista kukkaa ja mehiläiset täyttivät ilman kuumalla, hekumallisella surinallaan.