Yht’äkkiä kajahti ankara koiranhaukunta. Spireapensastosta tuli näkyviin leijonankarvainen koira ja heti senjälkeen ilmestyi portaille kaksi naista, toinen valkoisissa, toinen tummissa vaatteissa, kaikesta päättäen rouva ja palvelijatar. Toinen oli sirorakenteinen, valkokätinen herrasnainen, toinen raskasliikkeinen, kolea työjuhta. Molemmat olivat kasvoiltaan harmaan ankarat ja luoksepäästämättömät. Ukko Trast lähestyi heitä lakki kourassa, hymyillen ja kömpelösti kumarrellen. Syntyi pitkä keskustelu, tai oikeammin sanoen väittely. Kukaan ei huomannut, että sairas koiran haukahtaessa oli vavahtanut ja alkoi selvitä pitkästä, piinallisesta unestaan elämään, joka ehkä ei ollut helpompaa. Ihanan puutarhan portilla väiteltiin siitä, saisiko hän tulla sisäpuolelle vai oliko hänen mentävä kerjäämään turvaa muualta. Väittelyn tulos oli niinkuin niin monasti ennen, että vanha Trast voitti ja paarit kannettiin ylös valkoiseen huvilaan, jolle sen isäntäväki oli antanut nimen »Lepola».
Saima Aalto jäi taloon vastaiseksi, päättelivät rouva Kannisto ja hänen palvelijattarensa.
Hän tuli tajuihinsa jossakin, jota hän luuli laivaksi ja jossa kaikki oli sinistä, seinät, sohva, peite hänen yllään. Hänen ruumiinsa tuntui olevan köytetty kiinni johonkin, jossa sitä venyteltiin, viileskeltiin ja poltettiin. Pää lepäsi alhaalla raskaana kuin vuori, jalat olivat pingoitetut ylhäälle ja niissä kirveli, nyki, kolotti ja kuumotti. Tuntui siltä kuin pää olisi ollut halkeamaisillaan, ei mitään hän voinut selvittää itselleen, ainoastaan sen, ettei hän ollut koskaan ollut näin sairas. Eikä apua kuulunut, ei lievennystä silmänräpäykseksi. Poltti ja pakotti. Ei mitään paikkaa voinut liikuttaa. Joka jäsen tuntui olevan poikki. Eikö sitten ollut yhtään ihmistä, eikö mitään apua? Ei hikipisaroita hän jaksanut pyyhkiä otsaltaan. Vai oliko hänen otsansa veressä? Käsi ei noussut, ei yhtäkään jäsentä voinut kohottaa. Oliko hänestä enää mitään jäljellä? Oliko Jumala kokonaan ylenantanut? Mitä oli tapahtunut?
Kesken kuumaa piinaansa kuuli hän korvissaan outoja ääniä. Oli kuin olisi sahattu, jossakin likellä, aivan hänessä kiinni, sahattu hänen kenkiään. Tärisi ytimiä myöten. »Hän jää elämään», sanoi joku. »Hän kuolee», sanoi toinen. »Sellaisessa kylmyydessä kuolee päivänsädekin», sanoi taas joku. »Kääntykää takaisin vain, tästä portista ette tule sisään… olette tuonut tänne tarpeeksi monta.» »Olette laupiaita ihmisiä… Hyvyyttä tarvitaan maailmassa yhtä paljon kuin käsiä ja jalkoja.» »Viekää hänet köyhäintalolle kuolemaan… Ei, Trast, sanoinhan teille jo telefonissa…» »Kuulkaas, hyvä rouva, vastaiseksi vain. Otan hänet omaan mökkiini, hän on samanikäinen kuin meidän Elli-vainaja, kyllä minä pidän hänestä murheen…» »Mitä te sitten häntä tänne tuotte… Ei, porttia ei avata… Trasti tottelee vain ja paikalla, kyllä jalatonta ihmistä tulee surko, mutta lasarettiin se kuuluu. Vaivaistalollahan on lasaretti!…»
Jalatonta ihmistä!
Nuori tyttö toisteli viime sanoja ääneen. Yhtäkkiä hän käsitti niiden sisällön ja muisti mitä oli tapahtunut. Hän käsitti myöskin, ettei hän ole kuollut, vaan että hänet on palautettu elämään. Yhdessä silmänräpäyksessä johtui hänen mieleensä miten he äidin kanssa juuri olivat asettuneet yölevolle penkeille. Äiti oli pannut hänen päänsä alle kantohihnansa ja koreiden kukkien päälle levittänyt nenäliinan, hän oli peittänyt hänen hartiansa ja sitten itse kääriytynyt sadetakkiinsa. Saima oli vielä penkiltä ojentanut hänelle kätensä. Äiti oli sanonut: hyvää yötä, lapseni, niinkuin hän aina sanoi illoin. Silmät puoliummessa oli Saima nähnyt, että hän otti esiin kellonsa ja kyynärpäihinsä nojaten asetti sen ikkunan valoa vastaan ja sanoi: yli yksitoista… Kellonvitjat helähtivät seinää vastaan. Niin he olivat nukkuneet, koko vaunu jyrisi ja rytyytti. He heräsivät johonkin hirveään tärähdykseen, jotakin vuorenraskasta putosi alas…
Äiti on kuollut.
Ja häneltä, Saimalta, ovat jalat poikki. Molemmat jalat…
Isän tytöllä ei ole jalkoja. Isän tyttö ei voi kävellä. Ei koskaan. Ja isä kun tahtoi, että hänestä tulisi opettajatar. Ja sitähän hän itsekin tahtoi… Ei koskaan hän voi juosta eikä tanssia, ei edes kävellä.
Kun muut nauravat ja siirtyvät paikasta toiseen, niin hän makaa paikallaan kuin kivi. Anni tahtoo kirjan ja menee hyllyn luo ottamaan, — hänen, Saiman, täytyy pyytää, että joku sen hänelle toisi. Miinan on jano, Miina menee vesisaaville… Kuinka he ovat onnelliset! Hänkin, Saima, on ollut. Ja nyt hän on tässä, tällä tavalla…