Kaamea ruumiillinen poltto esti häntä ajattelemasta ja vielä täysin tuntemasta onnettomuutta, mikä oli häntä kohdannut. Kuin laineet kaukaisilta vesiltä tulivat muistot menneestä elämästä.
Siellä kotona odottavat Musti ja Mirri ja puutarhamaa ja tupa — äiti ei tule sinne koskaan. Ja pääseekö sinne hän, Saima, milloinkaan?
Näin surkeaksi hän on tullut, ettei hän voi kyyneliään kuivattaa. Onnelliset ihmiset voivat kävellä, kävellä kotiin, nostaa jalkansa, astua alas vuoteesta… Jumala… mitä Jumala on tahtonut ja tarkoittanut? Isä, joka nyt on Jumalan luona, hän käski aina etsiä Jumalan johtoa kaikessa — nyt ei isän pieni tyttö näe mitään johtoa. Jumala on kova, Jumala on julma. Hän ei tahdo, hän ei tahdo olla näin onneton…!
Hän oli saanut päänsä ylös tyynyltä senverran, että saattoi sitä ravistaa. Se oli suuri ja ontto ja hän paiskeli sitä ja tunsi polton ruumiissaan siitä kiihtyvän. Valkoinen päänalainen oli jo kuuma ja märkä ja virtanaan valuivat yhä hänen kyyneleensä.
Yht'äkkiä näki hän edessään harmaat kasvot ja ruskeiden silmäluomien alta katsoi häneen kaksi harmaata silmää. Ne olivat kuin jää. Hänen piinansa hiljeni hiukkasen ja hän jäi tuijottamaan jäisiin silmiin. Hänen mieleensä johtui, että hänen edessään oli onneton ihminen. Hän tuli siitä varmaksi, kun kuuli tämän ihmisen puhuvan. Ääni oli jäätävän kylmä.
— Ei saa sillä tavalla. Ole hiljaa nyt. Kukaan ei tee sinulle pahaa…
Se oli rouva hienossa valkoisessa puvussa. Hänen sormissaan kimmelteli, kun hän lusikalla pani vettä potilaansa huulten väliin. Hän toi jotakin juomaa, jossa oli jäätä ja joka tuoksui raikkaalta, ja antoi sitäkin tuntemattomalle tytölle. Ja hetken perästä oli pöydällä suuri, ihmeellinen, punainen kukka, sellainen, jommoista ei sairas koskaan ollut nähnyt. Hän oli siis kuitenkin hyvin hyvä, tuo kylmä rouva. Tai ehkä tämä kaikki olikin unta. Ehkei mitään ollut tapahtunut, ehkei ollut vierasta rouvaa, kukkaa ja sinistä laivaa, ehkä kaikki oli ennallaan, äiti varmaan eli ja Saimalla oli jalat, hän saattoi nousta vuoteesta ja juosta. Ehkä hänellä oli siivet, ehkä hän oli kuollut…
Tuli uusia kasvoja. Eräät olivat harmaat ja neliskulmaiset kuin sudella kuvissa. Nämä kasvot kuiskasivat:
— Rouva ei vain taivu. Trast on hyvä puhumaan. Kyllä hän lupaa ottaa tytön sinne — millä hän sen elättää ja hoitaa? Eikö meillä ole väkeä? Ruutokin palaa koulusta. Yhden sokean ja yhden vähämielisen rinnalla pitää tässä katsoa rampaa. Kuka hoitaa hoitajattaret? Minä vain en.
Tuli vanhat, sinipunertavat, parroittuneet kasvot, joista katsoi säikähtynyt silmäpari. Tuli kaksi nuorta herraa, joista toinen oli punaposkinen, punahuulinen ja päälaelta kalju, toinen kalpea, laiha, joka piti kädessään savuavaa paperossia. Tuli myöskin pieni tyttö valkoisessa esiliinassa. Hänellä oli silmälasit. Kaikki olivat onnettomia ihmisiä. Sen näki heti.