Saima Aalto sulki silmänsä ja jokin tukala tuska nousi rinnasta kurkkuun ja ajoi kyyneleen silmiin. Kauhea täällä oli olla, vaikkei kukaan tehnyt pahaa. Ihmisten onnettomuus täällä oli liian suuri. Miksi he olivatkin niin sanomattoman onnettomat?
Nähtävästi ihmiset luulivat hänen nukkuneen, kun he taas alkoivat puhua kuiskaten.
– Menkää syömään, ruoka on pöydässä. Ei nyt talon koko järjestystä saa rikkoa senvuoksi, että uusi vaivainen on tuotu taloon. Kyllähän niitä tänne on tulijoita… Papi, taas olet pannut yllesi likaisen paidan. Kyllä sinä olet! Puhtaan paidan laskin tuolille vuoteesi ääreen ja tämä ottaa likaisen…
– Mistä minä tiesin.
— Mistä minä tiesin? No siitä, että puhdas oli vieressäsi! Viljele silmiäsi, sanon sinulle. Ja hyvänen aika sentään mitä sinulla on housuillasi! Mihin oletkaan istuutunut? Tietysti maalatulle penkille! Puutarhassa on viisi kuivaa penkkiä ja yksi maalattu, mutta tietysti sinun pitää istua maalatulle! Kaisa, ota nyt heti tärpättiä. Anna hänelle housut… anna hänelle housut, sanon sinulle. Ota päällesi vanhat harmaat… Menkää syömään, menkää, hermostutatte kokonaan tämän raukan.
— Kuka sen penkin sitten maalasi? Mistä minä tiedän, että penkki on maalattu?
– Sanoinhan sinulle, kymmeneen kertaan sanoin sinulle: penkki lähteen luona on maalattu. Oi, hyvänen aika…
— Ruoka jäähtyy…
— Minä maalasin penkin. Täti oli siitä monta kertaa puhunut. Ostin purkin ja pensselin ja maalasin. Ja maalaan vielä muutkin penkit jahka ehdin.
— »Jahka ehdin»… Niin, sinullahan on niin paljon työtä…