Rudolf Rönkä tuijotti puhujattareen pitkään. Sitten hän alkoi hymyillä ja veti sauhun paperossistaan.
— Lapsi, te ette tiedä, mitä ovat sielun kivut ja poltot! En pyhäile, puhun totta, kun sanon: vaihtaisin teidän kanssanne…
Hän vei kunnioittavasti huulilleen tytön käden ja läksi.
Saima Aaltoa kylmäsi: jo toisen kerran sanottiin hänelle, että hänen tilansa oli kadehdittava…
Lagerspets tuli sisään täynnä veitikkaa kuin poikanen.
— Neiti Saima, minä halkean, niin paljon olen syönyt mansikoita! Odottakaa te vain vähän aikaa, niin alkaa puutarhassa suuri syyllisen kysyntä. Mahdan olla paha ihminen, mutta niin perhanasti minua huvittaa kiusata tätiäni… Hän ilmoitti minulle tässä, eilen, että saan lähteä. Ei, täti Roora, siitä ei tule yhtään mitään! Minä olen Anttolan perillisiä niinkuin täti Roorakin, ei mikään maan mahti saa minua täältä pois. Se on sellaista, että täti ei kärsi minun suoruuttani, hän pitää sellaisista perin kieroista ihmisistä kuin Ida Salenius. Ida lavertelee makeasti, mutta minä puhun suoraan… Kai täti on teillekin kertonut juttuja minusta, kuinka minut humalaisena pantiin alas junasta. Perhanan valhe! En sylje lasiin, mutta en ikinä ole ollut humalassa… Siitä tulee hauskaa, jahka tulevat Eeva Erkkilän ja Allani Soivion häät. Silloin saa täti paistua punaiseksi kiukusta ja harmista, sillä häntä ei kutsuta häihin. Meidät kaikki kutsutaan — ja me menemme! Mutta ei tätiä ja setää. Teidät kutsutaan, neiti Aalto, niin, niin — miksei kutsuttaisi? Ja te tulette… ja olette kaikkein kaunein. Eikö Lassén ole teille puhunut? Perhana, taisin ilmaista salaisuuden: me kannamme teidät! Kantotuolissa te istutte… valkoisessa puvussa, kukkanen hiuksissa… Täti ja setä eivät pääse. Perhana sentään, kuinka punaiseksi täti paistuu… kiukusta ja kateudesta. St… Nyt se alkaa…
Hyvinvoipa, punaposkinen nuori mies asettui avonaisen ikkunan ääreen ja kuunteli huvitettuna ääniä, jotka vuorottelivat puutarhassa.
— Erehdys… kuka täällä olisi käynyt?
— Oi, hyvänen aika, kun juuri eilen panin merkille raakilot tässä kulmassa. Täällä on käyty. Oi, hyvänen aika! Sunnuntaina olisimme voineet syödä ne päivälliseksi…
— Joutavia. Koira olisi haukkunut.