— Tule sinä mukaan, muuten en mene.
— Miksen minä sitten saisi jäädä tänne! Saima neiti, hetkinen — sallittehan minun olla täällä. Minä en jaksa mennä tuohon kirottuun puutarhaan, missä tora ja salattu viha kyllästyttävät ilman. Täällä ovat ruusutkin minulle inhoittavat, senvuoksi, että maa, josta ne ovat kasvaneet, on lannoitettu kiukulla ja pahoilla sanoilla. Mene nyt, Ida, ole hyvä, säästä meitä siitä nalkutuksesta, mikä seuraa, jollet… Ah, Saima, pikku Saima, lapsi, enkeli, eksynyt maan pahan päälle! Kertokaa minulle jotakin itsestänne… lapsuudestanne. Kuinka te jaksatte kantaa kohtaloanne? Niinkuin valkoinen karitsa te siinä makaatte keskellä susilaumaa. Tiedättekö… teistä minä tahtoisin kirjoittaa kirjan. Siitä vasta tulisi jotakin. Ah, Rudolf Rönkä tulisi sillä kirjalla suureksi… Runo se olisi… Hän on teille mustasukkainen, tuo pieni kana. Emme me ole kihloissa, älkää luulko. Minä en ole niitä miehiä, jotka heittävät pois vapautensa… Kuulkaa… Mutta miksi te vapisette? Lapsi, tehän menehdytte, mitä minä olen tehnyt…?
Vihdoin viimein sai tyttö sanat suustaan.
— Menkää pois… Kirjoittakaa kirjanne valmiiksi. Se kirja, jota olette aikonut. Teillä on kiire… Teidän pitää istua paperienne ääressä.
Lassén purskahti suureen nauruun.
— Vai niin… Minä tunnen hänen sanansa! Nuo kaikki hän on istuttanut teidän päähänne, se pieni kana. Ah, jos minä yleensä jaksan tässä helvetissä hetkenkään olla, niin sentähden, että täällä on enkeli, joka vilvoittaa tätä paahtavaa paikkaa…
— Kuinka te voitte puhua tuolla tavalla, te, joka kävelette!
— Te luulette, että se riittää ihmiselle, jos hän kävelee. Voi teitä, lasta…
Tytön harmaat silmät tummenivat mustiksi ja kapeat valkoiset sormet pusertuivat ristiin.
— Menkää ja kirjoittakaa ihmisille kirja… siitä… että he tietäisivät mitä se on, kun he voivat kävellä!