Talon herra tuli harvemmin ja silloin oudon varovaisesti, ikäänkuin hän olisi peljännyt.
— No, tyttöseni, mitenkä käy? sanoi hän matalalla äänellä ja kuunteli. — Katso tässä sinä saat muutamia mansikoita, ne ovat ensimäiset. Älä viitsi mainita mamille eikä kenellekään muullekaan, että olen ne tuonut sinulle. Muuten vain. Olisi turhaa, tarkoitan, että kukaan siitä tietäisi… Syö nopeasti nyt… Aijai, nyt tuli lakanalle tahra… mitä me nyt teemme… Mitä hullua me nyt teemme…? Kaisa suuttuu, kun hänelle tulee pyykkiä… On parempi, että tahra on musta kuin punainen: minä otan uunista hiilen. Katso nyt. Eihän se nyt suuri ole. Ehkä voit olla kertomatta mistä se tuli. En tietysti tarkoita, että sanoisit valheen, sitä ei koskaan pidä tehdä, mutta eihän tarvitse turhanpäiten mennä kertomaan: setä kävi täällä ja… kyllä sinä ymmärrät Täytyy välttää riitaa Antavatko ne sinulle muuten täällä ruokaa? Sinulla on nyt uusi sairaanhoitajatar — suoraan sanoen Ida ei ole mikään sairaanhoitajatar, minä puolestani olisin pitänyt sen soturinaisen täällä koko kesän sinua hoitamassa. Hän oli siitäkin hyvä, ettei hän puhunut, teki työtä vain. Mutta mami päättää ne asiat, katso huvila on rakennettu mamin rahoilla, Anttolahan oli mamin. Todella, tiedätkö sinä edes mikä Anttola on? Kaunis maatila se on, mami on siellä syntynyt ja vanhusten kuoltua pidimme me sitä. Minä jätin virkani kaupungissa ja rupesin maanviljelijäksi. Mutta eihän maanviljelys kannata ja työväestä oli alituista rettelöä, meille tarjottiin hyvä hinta ja me myimme. Siitä on nyt jo lähes kymmenen vuotta. Mami ikävöi vieläkin Anttolaa, on parasta, ettet mainitse koko nimeä, mamin tulee aina paha mieli, kun vain puhutaankin siitä. Hän oli ainoa perillinen, hänellä kävi paljon kosijoita. Ja sievä hän oli — sitä ei uskoisi kuinka sievä hän oli, ja kuuluisa pienistä jaloistaan… Ei, nyt joku tulee… Kuule, ole vähän varoillasi Idaan nähden, Ida on vähän kiero, niin hyvä tyttö kuin hän onkin. Hän puhuu edessä hyvää ja takana pahaa, sellainen hän on. Hän pitää Lassénista, kirjailijasta, ja hän pelkää sinua… Niin, niin, sinua, kun Lassén aina puhuu sinusta hyvää. Se on tyhmää, sinä pikku tyttö, kyllä minä sen tiedän, mutta mitäpä tyhmille ihmisille taitaa. Hän voi kyllä, tämä meidän Ida, ruveta sotkemaan sinun ja mamin välejä… Ei hän niin pahaa tarkoita, mutta hänen kielensä on niin höllästi kiinni. Tahdoin vain sinua varoittaa. Ja ole nyt aivan levollinen ja parane. Ja huuda minua, minä kyllä kuulen, jos jotakin tarvitset. Olen nykyään kaalin kimpussa, se antaa työtä, mokomakin. Mutta kanat riemuitsevat: niin paljon herkullisia matoja! Mamin valkoiset leghornit rakastavat sellaista. Nyt Ida tulee…
—… Aikanii on niin iikäväää…
Saima Aalto kuuli hänkin Ida Saleniuksen hyräillen lähestyvän rannan puolelta, missä herrat olivat olleet maalaamassa puutarhapenkkejä. Hän pelkäsi, ettei maisteri ehtisi pois ja iloitsi, kun suuri palttinainen esiliina oli hävinnyt rakennuksen toiselle puolelle. Maisteri käytti puutarhatyössä esiliinaa. Mutta oliko hän muistanut ottaa pois kaalinlehden, jolla oli tuonut mansikat? Hiki nousi Saiman otsalle, kun hän ajatteli, ettei hän voi nousta etsimään kaalinlehteä. Minne lehti oli joutunut, oliko maisteri ehkä heittänyt sen eteiseen, vai makasiko se rypistettynä uunin edessä? Mitä tapahtuu, jos Ida löytää lehden? Varmaan jotain kauheaa… Lamauttava ahdistus tukahutti Saimaa kurkusta kuin jättiläiskouralla pusertaen… Ida astui sisään, yllään vaaleanpunainen puku ja poskilla punastus. Hän kävi kuitenkin heti vakavaksi ja alkoi katsella ympärilleen.
— Onko täällä käynyt joku? Mikä sinun on?… Älä viitsi, puhelimme tuolla juuri, että sinä varmaan pian olet niin terve, että voimme nostaa sinua päivisin ulos. Tahtoisitko? »Enkeli»… Oletko sinä enkeli? Oletko todella niin hyvä kuin miltä näytät?… Kuule, jos… jos Lassén tulee tänne, niin aja hänet pois, sillä hänellä on hyvin kiire. Hänen pitää jouluksi saada valmiiksi kirja, ja käsikirjoitus pitää lähettää paljon aikaisemmin. Hänen täytyy istua paperiensa ääressä. Sano sinäkin se hänelle… »Tuuolta tuottaisin kullalleeni ko'on kultaa ja hoopeaa… Tuuolta tuottaisin…» Mikä sopii minulle paremmin, sininen vaiko punainen? Minun täytyy saada uusi puku Eeva Erkkilän häihin. Ehkä sentään valkoinen on kaikista hienointa. Sano sinäkin tädille, että minun täytyy saada uusi puku. Katso, täti on, suoraan sanoen, vähän saita. Voi hyvä Isä, kerran on ihminen nuori ja täällä sydänmaalla ei totisesti ole paljon mahdollisuutta huvitella. Pojat uhkaavat syksyllä lähteä Helsinkiin — silloin totisesti en tiedä, miten täällä taas saa ajan kulumaan. Onhan se selvää, kuka täällä olisi vapaaehtoisesti. Aih… mitä nyt? Kuinka säikähdin. Älkää vain tulko ikkunasta, onhan ovikin. Täti suuttuu kovasti…
Lassén oli kavunnut kivijalalle ja katsoi sisään ikkunasta.
— Salliiko neiti Saima… Oi kuinka täällä on rauhallista ja suloista, oi, täällä ihminen uudistuu. Minä olenkin aivan lopussa. Täällä Lepolassa on kauheaa… täällä tulee hulluksi. Hän on itse pirun isoäiti, tuo valkopukuinen täti Roora pienine kuuluisine jalkoineen. »Voit tulla kastelemaan kurkkuja, Rudolf… Ei, ala tästä päästä… Menee sivuille… Sinä tuhlaat vettä. Jos tulee kuiva kesä, niin kyllä saat kantaa tarpeeksesi… Sinä hukutat taimet… Missä olit eilen illalla?… Et ollut kotona kello kymmenen. Me toivomme papin kanssa, että kaikki ovat kotona kello kymmenen…» Onko mokomaa kuultu: kesäiltana peitteen alla kello kymmenen! Ei, minä en ole täällä yhtä päivää. Vaikka varastaisin matkarahat, niin minä matkustan! Olen kärsinyt, olen purrut hammasta… mutta vesikin on minulle täällä sapelia sekoitettua. Ja täällä pitäisi minun luoda! Oi, Saima neiti, antakaa anteeksi, että täytän teidän rauhallisen suojanne valituksillani, mutta en jaksa, en jaksa…
— Hiljaa, rukoili Ida Salenius. — Hiljaa, Jumalan tähden…
— Tottakin, sanoi kirjailija, havahtuen epätoivostaan, — setä etsii sinua, Ida. Mene nopeasti, minunhan oli määrä heti pyytää sinut…
Mutta kaunis nuori tyttö seisoi kuin naulittuna.