Vanhus seisoi yksinään sairaan vuoteen ääressä ja katseli häntä kuin isä kaivattua vastasyntynyttään.

— Kyllä siitä hyvä tulee, tiesinhän minä sen, kuiskasi hän. — Hyviä ihmisiä ovat Lepolan väet, ei pidä välittää jos hiukan murisevatkin, eivät ne pahaa tarkoita. Ja täällähän vanha Trastikin saa teidät nähdä, minähän täällä hakkaan puut ja toimitan yhtä ja toista muutakin pientä palvelusta. On kaunis kevät, tulee kesä ja me paranemme.

Hänellä ei ollut aavistusta, kuuliko sairas hänen kuiskauksensa.
Kuitenkin hän lämpimän tunteen vallassa häntä lähestyi.

Isäntäväet eivät näyttäneet olevan hyvillään uudesta tulokkaasta, mutta suorastaan närkästynyt oli Kaisa, Lepolan uskollinen palvelijatar. Hän ei kolmeen päivään vastannut rouvansa kysymyksiin ja käänsi hänelle selkänsä, kun hän tuli kyökkiin. Pelastusarmeijalainen, joka harvasanaisena hoiti sairasta, kesti kärsivällisesti harmaan palvelusneidin epäystävällisyyden, palkiten pahan hyvällä. Sairas ei tietänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän kamppaili tuskiensa kanssa ja ajatuksen siemenet, jotka olivat kestäneet hänen kärsimyksensä kuumuudessa, itivät ja varttuivat hiljaa. Ihmisiä ei tullut hänen vuoteensa ääreen niin paljon kuin ensi päivinä. Hoitajatar piti heidät loitolla. Ainoastaan hänen syödessään tai ollessaan kävelyllä, oli joku huoneessa, istuen vuoteen jalkapäässä tai katsellen ulos ikkunasta. Pieni Saima Aalto ei enää ollut siinä sinisessä huoneessa, jossa oli parveke, vaan pienessä huoneessa samaa rakennusta, missä pesutupa oli. Siellähän olikin rauhallista.

Omenapuun oksat huojuivat ikkunan edessä ja pääskyset suhahtelivat ohitse. Villit mehiläiset eksyivät huoneeseen ja täyttivät sen surinallaan. Kuului kanojen kaakatusta ja kukon laulua. Saima Aalto makasi ja kärsi ja makasi ja ajatteli. Pitkin päivää eroitti kuokan ja lapion kalketta sekä suihkukannun viivoittavaa rapinaa, kun kastelu tapahtui. Kuului myöskin ihmisten kinastelemista ja toraa. Kuinka he saattoivat olla tyytymättömiä? He kävelivät, he juoksivat — eivätkä he kuitenkaan iloinneet. Mutta oliko hänkään, Saima, iloinnut liikkumisensa lahjasta, silloin kun se hänellä oli? Tuskat vaihtelivat luontoa. Milloin ne olivat yhtämittaista kuumaa kolotusta, joka ikäänkuin polki paikallaan ja lainehti siitä äärimmäisiin osiin ruumista, polttaen ohimoja ja sormenpäitä myöten. Milloin ne asettuivat kahteen tai kolmeen kohtaan, vasaroiden niistä toisilleen niinkuin mitkäkin kateelliset naapurisepät, jotka takovat kilpaa. Mutta alasimena oli tunteva, avuton ihmisruumis. Sitä pidettiin pihdeissä, sille ei ollut pelastusta, se väänteli ja värisi kuin poljettu mato ja pysyi naulittuna paikallaan. Useimmiten oli tuska paikallinen: pisteli, nyki, kirveli ja kipunoi jaloissa. Ajoittain se kiihtyi niin että hiki puhkesi esiin joka huokosesta ruumiissa. Tuskien mukaan näkivät silmät eri tavalla. Milloin musteni kaikki, milloin huojui, milloin näytti kaikki veripunaiselta, milloin vihreältä. Milloin näki silmä outoja värejä, jommoisilla ei ollut nimeä, syviä samettisia värejä, joiden imevä kauneus synnytti tuskaa ja kaipausta. Oli riuduttavan ikävä… jotakin ja jonnekin. Jotakin sellaista ikävää oli ennen tuntenut lukiessa satuja, vaikka ei milloinkaan näin pohjatonta ja polttavaa. Oli sellainen tunne ikäänkuin olisi maannut kaivossa, jonka vesi oli kokoontunut kärsimyksen hiestä. Ei päässyt liikahtamaan, vaikka kuinka olisi ponnistanut, ei voinut nostaa päätä eikä kättä ja oli yksi ainoa palava toivo: nähdä taivas ja ilma ja puut ja linnut. Ja oli sellainen tunne, että ruumis makasi hyvin pitkällä laudalla ja että sen piti venyä yhtä pitkäksi kuin lauta. Joka hetki tuntui siltä, että kaikki jäsenet menevät hajalle. Sydän läähätti tätä odottaessa. Tai tuntui siltä kuin lukemattomia peitsenpäitä olisi tungettu onnettomiin jalantynkiin. Toiset olivat kiiltävät, toiset ruosteiset, toiset olivat terävät, toiset tylsät. Pistot tunkivat sydämeen saakka, vihloen ja kivistäen. Mistä nämä mahdottomat ajatukset tulivat? Onnellisten menneitten aikojen pohjaa vastaan ne kasvoivat esiin kuin varjot.

Trast kävi talossa kerran viikossa — kesällä tarvittiin niin vähän puita ja kasvitarhassakin oli juuri tällä hetkellä hiljaisempi aika. Ukko istui silloin tuntikauden tytön huoneessa. Hän olisi mielellään ollut kauvemmin ja tullut useamminkin, mutta niinhyvin vanhus kuin tyttönenkin tunsivat, ettei talon hallitus siitä pitänyt. Sinä tuntina, jolloin Trast istui tuolilla Saima Aallon vuoteen ääressä, oli rouvalla pari kolme kertaa asiaa huoneeseen ja Ida tuli hänkin tuomaan tai viemään jotakin tavallista useammin. Mitä he pelkäsivät? Mitä he luulivat? Ystävykset eivät puhuneet mistään vaarallisista asioista. Trast oli käynyt Saiman äidin haudalla ja kertoi kuinka kauniisti orvokintaimet siellä kehittyivät. Pian tuo hän sieltä kukkasen. Tai hän kertoi kuinka kauniin saarnan rovasti oli pitänyt viime pyhänä kirkossa. Tai hän ihmetteli, eikö neiti Erkkilä todella ollut sulhasensa kanssa käynyt Lepolassa. Yhtäkaikki olivat maisterin herrasväet hyviä ihmisiä. Pienen sokean Ruutonkin he olivat toimittaneet kouluun, poika oppi siellä käsitöitä. Eiköhän sentään ollut kaikkein vaikeinta, jos oli sokea. Mutta varmaan oli joka tilaan annettu lohdutus. Ukko kuvasi tytölle kotinsa. Niin tarkkaan hän kertoi kaikki, aidasta, portista, perunamaasta ja valmuistutuksista lähtien vuoteeseen ja ikkunan verenpisaraan asti, että Saima tiesi löytävänsä kuin kotimökissä joka esineen, kun hän kerran voisi kävellä niillä keinotekoisilla jaloilla, jotka nyt kangastivat hänelle pelastajina ja johdattajina toimelliseen elämään. Ukko Trastilla oli kissanpoikanen. Se oli hyvin hauska ja leikkisä. Milloin se tarttui kiinni jalkaan, milloin se hyppäsi niskaan. Ja pahaa se teki, latki kerman astiasta pöydällä, kaatoi maitotuopin, varasti tuoreet kalat. Eilenkin se kuljetti niin suurta ahventa, että se painoi miltei enemmän kuin koko kissan-alku. Harmaa se oli, valkoista kaulalla, valkoinen seppel ympäri pään ja hännänpäässä valkoista. Ja silkkipintainen se oli, ei yksikään ihminen ollut niin puetettu kuin tämä pieni jumalanluoma. Mökin pihalla oli omenapuu, se oli oikein makeaa lajia. Ellin nimikko se oli, silloin se istutettiin, kun Elli syntyi. Syksyllä, kun tämän omenan hedelmät punoittivat, oli lapsilla usein asiaa Trastin mökille. Mutta kaikkein kauneimmat omenat olivat Saimalle määrätyt. Niitä ei kukaan saisi, se oli varma se. Saiman ikkunan edessä kehittyi siinäkin omenanalkuja. Hän seurasi pitkinä päivinä jokaista oksaa, jokaista pientä ja suurta haaraa, jokaista lintua, joka istahti puuhun, jokaista lehteä, jonka läpi aurinko paistoi, jokaista hedelmää, joka lupasi kasvaa suureksi. Hänen olisi tehnyt mieli puhua Trastille huolistaan ja epäilyksistään. Mutta joka hetki saattoi joku tulla, alituisesti kuului Idan hyräily ikkunan alta, talon rouvan askel tai Kaisan tyytymätön ääni. Kaikki he ikäänkuin vartioivat ystävysten yhdessäoloa. Ja ikäänkuin Trastkin olisi tahtonut välttää koskemista arimpaan asiaan, vakuutti hän uudestaan ja uudestaan, että hänen pieni tyttönsä oli tullut hyvien ihmisten luo ja että hänellä täällä oli koti.

Saima sai kutsua hyväntekijöitään sedäksi ja tädiksi. Täti tuli heti aamulla katsomaan miten hoidokki jaksoi. Kuinka hänen kasvonsa olivat tuskastuneet ja onnettomat! Väsymys ei koskaan poistunut silmäluomista, silmien alustat olivat pusseilla ja vivahtivat sinipunertavaan. Hänen pukunsa olivat lumivalkoiset, hänellä oli kalliita pitsejä ja rintaneuloja. Hän puhui tähän tapaan.

— No, sinä näytät voivan varsin hyvin. Se on oikein, koeta sinä vain parantua nopeasti. Me emme ole niin rikkaita kuin luullaan. Lääkärinlaskut eivät ole leikintekoa. Ja keinotekoiset jalkasi — en ensinkään ymmärrä mistä saamme rahaa niihin. Olin aikonut kerran lähteä kylpylaitokseen, mutta se matka täytynee jättää. Katso, eivät tässä muutkaan ole niin terveitä kuin miltä näyttää. Luuletko, että meillä on helppoa, sedällä ja minulla? Oi voi, kyllä herrat Lagerspets ja Lassén pitävät huolen siitä, ettei elämä Lepolassa ole tanssia ruusujen ja kukkasten päällä. Keitä he ovat? Hylkiöitä ovat, joista me olemme koettaneet tehdä ihmisiä. Vaikka se on onnistunut huonosti. Lassén on olevinaan sitä mitä sanotaan kirjailijaksi — Rudolf Ronka, sillä nimellä hän lienee jotakin julkaissut ja kyllä hän nosti suuren melun, kun ei meillä heti ollut tarpeeksi suurta kirjoituspöytää hänelle. Hänen on määrä saada jouluun valmiiksi jotakin, en tiedä runoako vaiko proosaa. Sen vain tiedän, että minä en tule lukemaan sitä töherrystä. Hän puhuu muuten hyvin mielellään sinusta ja tahtoisi päästä tänne sinua muka hoitamaan. Hän sanoo, että sinusta voisi kirjoittaa kirjan. Minulla, Jumala paratkoon, ei olisi mitään sitä vastaan, että hän tällä kirjalla maksaisi vaikkapa nuo jalat, jotka täytyy tilata. Mutta ole varovainen häneen nähden, älä antaudu puheisiin. Olen kieltänyt häntä tulemasta tänne, mutta jos hän jotenkuten pääsisi, niin pidätä hänet loitolla. Hän voisi vaikkapa — niin, vaikkapa suudella sinua, sellainen hän on. Juo, on käyttänyt morfiiniakin. Kerron sinulle tämän kaiken, koska nyt kerran olet talossa… Eihän tämä mikään itkun asia ole. Ei, ei, lakkaa sinä, itkeminen pitkittää tautiasi. Tohtori sanoo, että keinotekoiset jalat nykyään saadaan niin hyviksi, että huoleti voit kävellä niillä kuin omillasi. No, lakkaa heti paikalla, olenhan sanonut, ettei ole mitään itkun asiaa. Elämä ei ole leikkiä kenellekään, älä sinä luule olevasi onnettomin kaikista. Ei, ei, vaihtaisin mielelläni kanssasi ja makaisin tuossa koko päivän…

Saima Aalto tuijotti suurin silmin hyväntekijättäreensä. Joukko kysymyksiä pyrki hänen huulilleen, mutta ne tukahtuivat kaikki rintaan. Saattoiko sellainenkin ihminen olla onneton, joka käveli?

— Lagerspets, hän on sukulainen eikä valitettavasti kaukainenkaan, jatkoi talon emäntä. — Hänestä pitäisi tulla lakimies, hän on täällä lukemassa tutkintojaan. En tahtoisi kuulua niihin, joiden asiat joutuvat hänen ajettavikseen. En, oi hyvänen aika!… Mutta mitä sinä itket? Lakkaa jo. Olen sanonut: et ole onnettomin ihminen maailmassa…