— Tässä paratiisissa on käärmeitä liian paljon… Katso tänne. Näitä olen omin käsin kitkenyt ja mullittanut ja tässä tulos, oi, hyvänen aika…

— Sinä katsot minuun aivan niinkuin ajattelisit, että minä olen syönyt mansikkasi… Ehkäpä ajattelet, että pikku Aalto on käynyt täällä…

— Oi, hyvänen aika, onko nyt pilasi sopiva vanhalle miehelle…

— Hänhän voi kuulla… Ikkuna on auki — etkö nyt yhtään ajattele!

— Minäkö aloin hänestä puhua? Sinä itse! Katso nyt, taas me olemme täydessä riidassa. Oi, hyvänen aika!

Ikkuna oli auki ja aviopuolisoiden puhe oli todella joka sanaa myöten kuulunut matalaan huoneeseen, missä Saima Aalto makasi. Lagerspets huomasi hänen kuulleen tarpeeksi, nousi ja sulki nopeasti ikkunan. Hän jatkoi vielä keskustelua äskeiseen tapaansa, puhuen häistä ja kepposesta, jonka Lepolan holhokit aikoivat valmistaa holhoojilleen. Saima seurasi suurin, vakavin silmin hänen liikkeitään, mutta ajatteli jotakin aivan toista. Hänen sielunsa sumu oli alkanut hälvetä. Yht'äkkiä hän oli alkanut ymmärtää jotakin, jota hän tähän saakka turhaan oli koettanut tehdä itselleen selväksi. Hän iloitsi, kun Lagerspets lähti. Hänen täytyi saada olla yksin.

Tai yksin ei hän ollut. Hän tunsi selvästi erästä läsnäoloa, joka teki hänet turvalliseksi ja onnelliseksi. Pitkästä aikaa hän näki edessään tien, jota hän oli kulkemassa. Se oli täynnä teräviä kiviä, mutta se oli valaistu. Hän ymmärsi, että hänelle oli tapahtunut oikeus, hän ymmärsi, miksi hänet oli pantu tänne, näiden ihmisten joukkoon. Hän makasi kädet ristissä ja katseli auringon leikkiviä läikkiä permannolla. Omenapuiden oksat koskettivat ruutua, pääskysten vikinä kuului läpi suljetun ikkunan. Kuului myöskin kukon laulu ja tuntui eräänlainen huomaava kuumuus siitä kesästä, joka kypsytti kukintoja hedelmiksi. Hän ei tuntenut mitään tuskaa, valon virta oli temmannut hänet syliinsä ja täyttänyt hänet ylenpalttisella lämmöllä ja elävällä voimalla. Hän oli rikas, hänellä oli kaikki: elämä, kuolema, isä, äiti, hänellä oli Jumala, hän oli kiitollinen… kiitollinen…

Kaisa tuli huoneeseen tyhjä tarjotin kädessä. Ovi kolahti hänen jälkeensä ja suu lujassa puserruksessa aikoi hän koota astioita tuolilta vuoteen vierellä. Hän otti myöskin pöydältä kukkavaasin ja lakaisi tarjottimelle lehdet, jotka olivat varisseet. Hän ei puhunut yhtään sanaa. Hänen kasvonsa olivat harmaat. Varmaan hän oli hyvä ja kunnollinen. Varmaan hän oli hyvin suuttunut. Vuoteessa makaava tyttö olisi halunnut sanoa hänelle jotakin, mutta hän ei keksinyt mitään. Varmaan hän vain olisi suututtanut Kaisaa. Tuntui siltä kuin auringon valo vähitellen olisi alkanut sammua huoneesta. Ei, hän ei päästä pois valoaan! Kaisa kuitenkin läksi leppymättä.

Täti tuli huoneeseen.

— Kuule sinä, täälläkö se Miia viettää aikaansa? Älä sinä kuuntele mitä hän sanoo, hän on hyvin huonon äidin lapsi. Vähämielinen hän on. Jollei hän pysy kitkemässä, niin hän saa mennä. Lepola ei ole mikään kasvatuslaitos… Mitä sinä naurat? No, mikä nyt on? Vastaa, etkö saa suutasi auki…