— Täti, hyvä täti, sanoi tyttönen, — en minä naura. Olen vain niin kiitollinen…

— Kiitollinen — mitä sinä höpiset? Olisiko joku kiitollinen? Älä uskottele minulle sellaista. Jos sinä osaisit kävellä, niin hyppäisit tuolla muiden mukana ja parjaisit ja panettelisit… Mutta pahaksi onneksi et pääse liikkeelle. Ei, älä ymmärrä minua niin, että soisin sinun iäti pysyvän tuossa, ei, kyllä suon, että pääset liikkeelle. Mutta et saa täällä pidätellä talon väkeä, heidän täytyy pysyä työssä. He tulevat tänne niin mielellään viettämään aikaa. Sinä olet hyvä toveri laiskoille ihmisille, sinä joka aina olet laiskana… No, joko sinä taas itket — olenhan sanonut, ettet saa itkeä. Oi, hyvänen aika, ei mitään saa sanoa nykyajan ihmisille: heti itketään…

— Täti, ei täti mene… Voisinkohan minä saada kirjoja. Olisin niin kiitollinen…

— Aa… vai niin. Tätä sinä siis äsken valmistit, kun tuossa hymyilit ja puhuit kiitollisuudesta…

— En, minä vakuutan…

— Älä mitään vakuuta. Koetan katsoa sinulle kirjoja. Mutta se on sellaista, että sedän kirjat ovat oppineita vanhojen ihmisten kirjoja, joista et sinä ymmärrä mitään. Ja ostaa uusia kirjoja — se maksaa rahaa. Mutta täytyy kai koettaa. Minun kylpymatkani täytyy jäädä, olen siitä iloinnut kaksikymmentä vuotta.

— Täti… Eihän täti pahastu… Minä osaan paljon satuja, kauniita satuja. Minä kertoisin niitä mielelläni lapsille… Kun tässä muutenkin makaan laiskana…

— Mitä? Satuja? Tarkoitatko, että nuo lapset tulisivat tänne? Ja sinä puhut kiitollisuudesta! Olet yksinkertaisesti hävytön. Nuo lapset… oi, hyvänen aika! Ne repisivät kukat ja raakilot kuljettaisivat sisään santaa… Kaisa on muutenkin uhannut lähteä pois… Hankin sinulle kirjoja, maksakoot mitä maksavat…

— Täti suo anteeksi… Olin tyhmä, en pyydä kirjoja… enkä lapsia…
Mutta pyytäisin yhtä — olen sitä niin paljon ajatellut…

— Yhä uusia pyyntöjä! Mutta lapsi, saatat minut suunniltani. Mitä sinä vielä tahtoisit? Onko sinulla täällä niin paha? Ei, älä enää pyydä mitään, taikka minä lähden talosta ja jätän teidät kaikki. Sinä mahdat luulla, että raha kasvaa puissa täällä Lepolassa… Mitä sinä tahtoisit, olisipa hauska kuulla. No, annappas kuulua. Taitaa ollakin sinun yllytystäsi, että Ida pyytää yhtäkkiä valkoista pukua. Katso, Ida on otettu tänne rouvan apulaiseksi, hänen kodissaan kun on yhdeksän lasta, onhan edes yksi siten poissa. Hänen pitäisi auttaa minua, mutta hän huvittelee visiiteillä. Yhtämittaa lähdetään kirkonkylään, ja postineidin kanssa hän on ystävystynyt. Mutta siitä en minä yhtään pidä, sillä neiti Erkkilä on röyhkeä tyttö. Mitä Ida tekee valkealla puvulla? Ja hän sanoo, että sinäkin — mitä sinä teet valkealla puvulla? Vai ehkä sinulla pitäisi olla sininen — tietysti sininen, kun sinulla on vaaleat, kauniit hiukset…