— Rakas täti… täti on siis saanut kutsun… kutsun häihin?
Roora-rouvan harmaat kasvot silisivät naurunirvistyksestään.
— Mitä sinä sanot… minäkö saanut kutsun häihin? Mitä tyhmyyksiä sinä höpiset? Voi, hyvänen aika sentään, mokomanko hääkutsun puutteessa minä tässä olisin ollut! Ei, saat olla varma, etten olisi mennyt niihin häihin. Eivät toki olisi uskaltaneet minua pyytääkään. Ei, kun minä ajattelenkin, että he olisivat uskaltaneet… Ei.
— Mutta mitä sitten?
Kihlaus on purettu, ymmärrätkö? Ei tule mitään häistä. Toki veljenpoikani viime hetkessä on tullut järkiinsä. Morsian saa kauniisti ripustaa pukunsa kaappiin odottamaan uutta sulhasta.
— Onko täti siitä iloinen?
— Voi, hyvänen aika, mitä kysyt. Tietysti olen iloinen. He ovat sen molemmat ansainneet. Kun minä ajattelenkin, että he aikoivat kaivaa kuoppaa minulle… Ja nyt vikisevät itse kuopan pohjalla! Nauraa täytyy, voi hyvänen aika sentään…
Pieni Saima Aalto tunsi yhtäkkiä valon sammuvan ympäriltään. Tuli täydellinen pimeys ja tuskat iskivät häneen kyntensä entisellä hirvittävällä voimalla. Hyvyys ei voita maailmassa, ei koskaan. Sillä ihmiset eivät sitä tahdo. Hänestä tuntui, ettei kannata elää. Ei ole mitään, minkä hyväksi eläisi. Päätä huimasi ikäänkuin hän jostakin korkealta olisi yht’äkkiä pudonnut kuiluun. Hän tiesi, ettei enää koskaan pääse ylös. Kasvatusäiti puhui hänen vuoteensa ääressä. Siihen tuli muitakin. He kävivät ovissa ja puhuivat kuiskaten. Hän tunsi, että he nostivat häntä ylös. Tuskat raatoivat luita ja ytimiä myöten.
… Äiti nojasi kyynärpäänsä seinää vastaan ja sanoi, että kello oli yli yksitoista. Trast toi orvokin, joka oli hyvin tumma. Koko huone oli saman tumman sinen peitossa. Koko huone huojui. Sahattiin… viilsi ja repi. Jalat kolahtivat lattiaan. Äiti sanoi, että kello pian tulee kaksitoista. Silloin hän saapuu orvokkien alta. Hyvyys, hyvyys… eikö hyvyys koskaan voita? Eikö ihminen tahdo? Miiaa ei saa lyödä, hän otti kengät kirkkoon. Neiti Erkkilä on onneton, kaikki ihmiset ovat onnettomat. Nyt tulee laiva, jossa on vihreät purjeet kuin villi humala… Aurinko paistaa… Setä Trast, tulkaa kannelle, me menemme vieraille maille. Siellä on paljon lapsia, me kerromme satuja. Ei ole mitään tuskia. Ja ihmiset ovat toisillensa laupiaat ja itsellensä myös… Mitä te kävelette? Miksi tohtori on täällä? Minä olen jo saanut keinotekoiset jalkani. Ne ovat hyvät, minä kävelen. Minä menen joka ihmisen luo ja sanon hänelle, että jos hän on sydämestään hyvä, niin hän on onnellinen. Mitä te juoksette? Olenko minä sairas? Kuolenko minä? Tuletko, äiti… Nyt me kaikki olemme kuolleet… isä, äiti, isän tyttö… kaikki kuolleet… tulleet terveiksi…
Pienen Saima Aallon kuolinkamppaus kävi nopeasti. Tuskin ehdittiin lääkäri saada paikalle, tuskin ehtivät kotiväet käsittää mistä oli kysymys, kun hän jo makasi valkoisena ja liikkumatta. Ikkunan takana putoelivat kypsät omenat ja aurinko laski yli valkean huvilan satumaisen kukkais- ja hedelmä-loiston. Ihmiset pienessä vihreän himmeässä huoneessa kulkivat hapuillen, töytäsivät toisiaan vastaan, tarttuivat kuin hukkuvat toistensa käsiin ja kyselivät, ilmaan huudahdellen, uudelleen ja uudelleen samoja asioita.