— Kaisa, ei Kaisa mene… Onko ehkä tullut kutsu neiti Erkkilän häihin?
Kaisa nyt sanoisi!
— Tohtii olla. En minä tiedä.
Harmaat kasvot hävisivät.
Sydämenlyönnit vasaroiden ruumiissa tyttö kuunteli. Varmaan oli tullut hääkutsu. Oliko täti kutsuttu vai ei? Varmaan ei. Oli mahdoton saada selkoa mikä mieliala vallitsi talossa.
Nyt toi tuuli katkelmia jostakin keskustelusta puutarhassa. »Siinä se nyt oli… kaikki on ollut turhaa!» »Se oli oikein teille, hahhahhahhah!» »Älä ensinkään pyhäile… tahtoisin antaa heitä korville.» Varmaan on täti saanut kutsun ja Ida ja Lagerspets ovat siitä suuttuneet. Kyllä kuulee äänistä, että Ida ja Lagerspets ovat suuttuneet. Mutta he kyllä leppyvät, he kyllä ymmärtävät, että hyvyys on saanut voiton.
Esiin taisteleva onnentunne humisi tytön päässä ja kuumasi hänen veressään. Tästä kauniista huvilasta tulee vielä onnellinen koti, jossa ihmiset suojelevat hyvyyttä. Oi Jumala, Jumala…
Pieni synkkä huone oli äkkiä kuin tulvillaan valoa ja sairas tyttö lepäsi hiljaa ja odotti ihmisiä.
Kasvatusäitinsä ilmeestä hän heti saattoikin nähdä, että oli arvannut oikein. Rouva Roora Kaunisto astui huoneeseen hymy huulilla. Saima Aalto ei vielä koskaan ollut nähnyt hänen hymyilevän.
— No kuulehan nyt, alkoi valkopukuinen huvilanomistajatar oudon kärkevällä äänellä, — kuulehan nyt uutisia. Se oli oikein heille kaikille! He aikoivat kaikki kiusata meitä, minua ja papia – ja nyt saivat he kaikki pitkän nenän. Oi hyvänen aika sentään, joskus tapahtuu sentään oikeuskin! No niin, morsiamen puku oli valmis, kutsukortit häihin tilatut, kokin kanssa tehty sopimus — ja yhtäkkiä menee kaikki myttyyni Pitkä nenä, pitkä nenä! Ja nämä täällä — Ida, jota minä olen pitänyt niin hyvänä, jolle olen uskonut avaimet… ja Lagerspets, jolle lupasin kustantaa opinnot kauppakoulussa, mokomakin vetelehtijä ja juoppo, aivan samanlainen kuin isänsäkin, joka tappoi sisarvainajani, niin, niin, suoraan sanoen hän hänet tappoi — kyllä nämä täällä myöskin kerran saivat ansion mukaan. Voi, hyvänen aika sentään, kerrankin voitti oikeus. Ihan täytyy nauraa…
Sairas tyttö tuijotti suurin silmin puhujattareen ja kalpeus ja puna hänen poskillansa vaihtelivat lakkaamatta. Hän ei käsittänyt mitä kasvatusäiti tarkoitti. Häneen teki peloittavan vaikutuksen nauru noista ankarista, tuhkanharmaista kasvoista, jotka eivät keinotekoisestikaan pystyneet iloon.