Miten käy? Jos täti Roora todella ei saa hääkutsua ja jos hän kieltää nuoria lähtemästä häihin — niin miten käy? Seuraa pitkä, surullinen vihamielisyys talossa, vihamielisyys, joka ehkei koskaan lopu. Tekeekö herra Lassén jotakin, muistaako hän, että hän lupasi auttaa?
Saima Aalto makasi jännityksessä vuoteessaan ja odotti. Hän alkoi pelätä, että koko hänen aurinkoinen toivonsa murtuisi. Pohja, jolle hän kauneimpana kesäaikana oli rakentanut, horjui. Kirjailija pysytteli vinttikamarissaan. Hän kuului siellä tupakoivan niin, että ikkunastakin aina suitsutti sininen höyry. Täti Roora kulki ja poimi paperossinpätkiä pihamaalta ihme, että hän teki sen ääneti. Tuontuostakin häipyi Lassén metsään tai järvelle. Yksinään hän oli ja huoneensa avaimen hän vei mukanaan. Se oli hyvä, että hän teki työtä, mutta talon sovun rakentamista hän tietenkään ei ehtinyt ajatella. Tyttönen tunsi taasen ympärillään entisen yksinäisyyden. Särky jaloissa tuntui pahemmin kuin moniin aikoihin. Puutarhassa kypsyivät omenat. Lintujen laulu oli lakannut. Vain jokunen varpu vielä piipatti. Omenat alkoivat varista, niitä olikin niin tiheässä. Miten käy tämän kauniin kodin? Tulevatko sen jäsenet koskaan tuntemaan hyvää tahtoa toisiaan kohtaan, vai tulevatko he vähitellen, hiljalleen, pienillä pahansuovilla pistoilla saattamaan toisensa hautaan?
Eräänä päivänä kuului pihamaalta outoa liikettä ja puheensorinaa. Koira haukahteli: oli varmaan tullut vieraita. Ehkäpä ruustinna ja rovasti? Saima Aalto tunsi sydämensä tykinnän ohimoissa asti. Hän odotti ja odotti. Olivatko kaikki hänet unohtaneet? Oliko tapahtunut jotakin pahaa vaiko hyvää? Varmaan oli jo syöty päivällistä. He näyttivät kaikki hänet unohtaneen. Tuntui tukalalta. Jumala, mitä sinä tarkoitat, miksi sinä otit jalkani? Kukaan ei tullut edes niin likelle, että olisi voinut huutaa. Hänen silmänsä tähtäsivät oksaan, jolla riippui kolme suurta punaista omenaa. Ne olivat siinä kypsyneet hänen silmäinsä alla, hän oli tuohon oksaan katsellut kärsimystensä ja toivojensa hetkellä. Nyt yht’äkkiä putosi hänen nähtensä suurin omenoista. Lintuko oli asettunut oksalle ja tuottanut sille liiaksi painoa? Oksa kävi tyhjän ja paljaan näköiseksi. Oudon autioksi kävi myöskin tytön sydämessä. Tuskat jaloissa eivät enää olleet pahinta. Jokin kirvelevä tunne tuli mieleen ja alkoi siellä kalvaa.
Vihdoin viimein kuului askelia ja Kaisan harmaat sudenkasvot ilmestyivät ovenavaukseen. Hän ei sanonut sanaa, hän ei myöskään katsonut tyttöön.
— Kaisa kulta, sanoi vihdoin Saima Aalto, levottomuuttaan pidättäen, — onko tullut vieraita?
Astiat kalisivat harmaissa, luisevissa käsissä.
— Kaisa kulta, onko tullut vieraita? Ei Kaisa suutu… Onko ehkä ruustinna tai joku muu? Eikö Kaisa nyt sanoisi… Olisi niin hauskaa kuulla. Olen vain kuullut, että jotakin erinomaista on tapahtunut. Rakas hyvä Kaisa…
— Posti on tullut — saahan sen nyt tietää vähemmälläkin kysymisellä.
— Posti! No tietääkö Kaisa, onko tullut jokin erikoinen kirje? Onko tapahtunut hyvää vaiko pahaa? Ovatko ihmisten kasvot iloiset vaiko surulliset? Kaisa nyt sanoisi, kun minä makaan tässä enkä mitään tiedä.
— Ja kaikkien tässä nyt sitten pitäisi asiat tietää.