— Sinun täytyy sanoa. Hän on minun sulhaseni, minun täytyy saada tietää kaikki. Minä tahdon tietää miksei hän enää suutele minua, miksi hän karttaa minua, miksen saa tulla hänen huoneeseensa… Onko hän todella rakastunut sinuun, sinuun, joka et edes osaa kävellä… Sano paikalla.

Pieni Saima ajatteli sitä aamuhetkeä, jolloin aurinko pääsi pimeään huoneeseen ja jolloin viime päivinä ikkunasta oli viskattu kukkanen lattialle keskelle auringonvaloa. Hän kuuli askelten etenevän, hän tiesi, että hänen kaunis ystävänsä oli häntä muistanut ennenkuin hän läksi vinttikamariinsa työhön. Tyttönen oli tavallista kalpeampi, kun hän sanoi:

— Älä pelkää, Ida, ei mitään ole meidän välillämme… eikä tule.

Eräänä iltana, kun täti ja setä olivat poissa, juoksi pieni Miia sisään täydessä itkussa:

— Auttakaa… auttakaa, äiti lyö… Miia tuo takaisin kaikki. Miia ei ole ottanut hopealusikkaa… Mansikoita Miia on syönyt, rintaneulan äiti otti ja lupasi myydä markkinoilla. Miia on pitänyt rouvan kenkiä… kirkossa… vanhoja kenkiä, jotka olivat vinnillä. Ruuton hatun Miia otti… Aatulla ei ollut hattua… Miia tahtoo tänne takaisin. Neiti puhuu… Ei Miia syö enää viinimarjoja eikä omenia… eikä vie pullossa maitoa. Ei Miia mene kotiin, äiti lyö…

* * * * *

Lagerspets koputti ja astui ääneti huoneeseen. Hän seisoi ikkunan luona, katsellen ulos. Sitten hän tuli istumaan eikä vieläkään avannut suutaan. Vihdoin viimein hän alkoi.

No?… Mitä te nyt oikein olette tehnyt? Tai kuka on tehnyt mitä?… Täti sanoi tänään, että hän on valmis auttamaan minua, jos tahdon syksyllä lähteä kauppaopistoon. Miten tämä on käsitettävä? Niinkö, että hän hinnasta mistä hyvänsä tahtoo minusta päästä? Vai niinkö, että hänellä on paha omatunto? Vai onko tuo viekas eukko kuullut meidän pienestä kepposestamme ja tahtoo koota tulisia hiiliä päämme päälle? Oletteko te ilmaissut hänelle asiamme?… Te käskette tietysti uskomaan hänestä hyvää, mutta minä tunnen hänet. Jos minä tietäisin, että hän tuolla kauppakoululla ajattelee minun parastani. Sillä minulle kyllä on yhdentekevää, tuleeko minusta kauppasaksa vaiko advokaatti. Mutta minun rakas tätini ajattelee sitä, ettei hänen tarvitsisi minua nähdä… Arvasinhan, että te puolustatte häntä. Mutta minun muistoni hänestä ovat liian syvällä. Meiltä kuoli äiti — meidän äitimme olikin toista kuin tämä, vaikka he kaksoset olivatkin! Minä jouduin kouluun ja asumaan Kannistojen vastaperustettuun perheeseen. Nukuin ruokasalin sohvalla… Kun oli vieraita, pääsin nukkumaan myöhään. Pidin makeisista… otin sokeripalasta missä vain näin. Otin myöskin punssipullosta, missä sen tapasin. Täti tuli suutelemaan saadakseen selville, olinko juonut. Ne olivat oikeita Juudaksen suudelmia. Suudelmilla hän myöskin otti selvää siitä, olinko tupakoinut… Sanokaa nyt: voiko tämä nais-Juudas toivoa minulle hyvää? Ei, sanon minä, tuhat kertaa ei! En lähde kauppakouluun. Olen täällä, syön, juon, vetelehdin, odotan perintöäni. Tädillä ei ole ketään läheisempää. Pankissa on hänellä paljon rahaa… Ei, hän ei testamenttia muille, sillä hän piti äidistäni, he olivat kaksoset. Meitä ei ole muita elossa. Minun isärääsyni… hän… mittaa katuja ja teitä. Suoraan sanoen: hän elää sillä mitä entiset luokkatoverit hänelle antavat… Minäkö sääliä häntä kohtaan? Onko hän koskaan tuntenut sääliä minua kohtaan?… Kurjaa on elämä… Tuo laulava tyttö tuolla… hän kyllä on iloissaan, jos jään tänne. No niin, miksei… meneepä päivä kerrallaan hänen seurassaan, koska kerran kirjailija ei nyt enempää näy hänestä välittävän. Ja onhan meillä nyt tiedossa häät. Me nuoret, me joudumme kaikki niihin. Niin, niin: tekin. Valkoisessa puvussa, kukkasia hiuksissa… En luovu tuumastani, en… Mutta kuulkaa: jos hän nyt on niin hyvä kuin te luulette, niin eihän hänen toki siitä pitäisi suuttua, että meillä on vähän hauskaa… Saima neiti, minä uskon, että tätini on hyvä. Hän päästää meidät hyvästä sydämestä huveihin kirkonkylään… Mitä nyt…? Ettehän toki ole noin arka… Valkeat puvutkin minä hankin… Olkaa huoleti, keksin kyllä keinot… Rehelliset keinot tietysti. Joko tekin luulette, että varastan? Lapsena otin sokeripaloja, mutta en täysikasvaneena sentään ota puotien hyllyltä pukukankaita. En…

* * * * *

Sekä Ida Salenius että Lagerspets puhuivat nykyään enää vain häistä, jotka kuukauden perästä vietettäisiin kirkonkylässä. Vihkimisen oli määrä tapahtua kirkossa, päivällinen syötäisiin Seuran talolla ja tanssi luonnollisesti kuului myöskin sinne. Kirkonkylän nuoret valmistivat erinäisiä yllätyksiä, liikkuvia kokkoja järvellä, ilotulituksia ja muita sellaisia. Ida Saleniuksen täytyi tyytyä ompelemaan häälahjaa sekin oli Roora-tädille kuvaavaa, ettei hän ollut antanut Idalle mitään rahoja tähän häälahjaan, vaan oli Idan täytynyt myydä vanha talvitakkinsa. Salaa hän oli sen myynyt ja odottaa saattoi, että nousisi sota, kun täti talven tullen alkaisi sitä kysyä.