— Lue, lapsi, minulle jotakin. Mitä hyvänsä. Lepään hetken tässä.
Saima etsi tuolilta vierestään kaikkein kauneimman kirjansa ja alkoi nopeasti lukea. Hänen silmiinsä koski, oli liian pimeää, mutta toiselta puolen oli niin sanomattoman hauskaa lukea tädille. Hän ei kuitenkaan ollut päässyt kauvas, ennenkuin nyyhkytys särähti vihreässä hämärässä.
— Täti, rakas täti! pääsi tyttöseltä.
Mutta siihen hänen sanansa pysähtyivät. Valkeat kädet painelivat liinaa vasten raskaita silmäluomia ja tuntui siltä kuin kauan pidätetyt kyyneleet nyt väkivaltaisesti olisivat etsineet oikeuksiaan. Ei sanalla saattanut kuormittaa vuosientakaisia kärsimyksiä, ainoastaan itkeä itkevän kanssa. Pieni Saima itki, itki ja rukoili.
* * * * *
Ida Salenius ei enää laulanut.
— Täällä on ikävä, sanoi hän.— Lassén istuu ja kirjoittaa, tuskin aterioiksi häntä saa alas. Kyllähän minä häntä kehoitin, mutta en ymmärtänyt, että hän istuisi yötä ja päivää. Eikä hänen huoneeseensakaan enää saa mennä. Ja minä hullu, joka niin olen hänestä pitänyt… Siellä mahtaa olla aika epäjärjestys tuolla ylhäällä. Neljään päivään ei siellä ole laastu eikä tehty vuodetta. Sellaistako se nyt sitten on se niinsanottu »luova työ»! Eikä hän edes suutu, vaikka härnään ja ärsytän… Enkeli, kuule, kun hän tulee tänne, niin sano hänelle, ettei saa olla sellainen mörökölli. Pitää toki muistaa, että on muitakin talossa… Eikö hän käy täälläkään? Eikö todella?
— Ei, sanoi Saima hiljaa, — hän ei käy täällä. Mutta…
— Mitä? Mitä sinä sanoit?
— En mitään.