— Olemme, alkoi Lagerspets, — koko ajan puhuneet teistä. Riitelimme siitä, kuka antaisi lumpeet, kuka antaisi lemmenkukat. Tietysti molemmat halusimme antaa lemmenkukat.
— Olemme myöskin riidelleet muista asioista, sanoi Ida. — Katso… enkeli… tämä kirjailija uhkaa tehdä tyhjäksi erään hauskan tuumamme, koska hän luulee siten iloittavansa enkelinsydäntäsi. Mutta olethan toki järkevä, Saima, ja annat meidän pitää vähän hauskaa. Kyllä meitä on täällä tarpeeksi kiusattu. Herra Lassén aikoo rukoilla Eevaa pyytämään häihinsä myöskin sedän ja tädin. Sinun tähtesi… niinkuin sinulla siitä olisi jotakin iloa. Tämähän on niin pieni asia, anna meidän nyt pitää pieni huvimme. Sano nyt sinäkin, Lagerspets, hänelle, ettei täti siitä pakahdu, jos vähän suuttuukin… Hyi, sinua, Saima, en olisi sinusta uskonut. Sinähän katselet minuun niinkuin mikäkin… Kas vain!
— Mene pois, Ida! huusi yhtäkkiä Lassén. — Sinä et saa olla tässä huoneessa. Miksi? Sen voit itse arvata. Anna anteeksi, mutta minä talutan sinut nyt ulos, sillä minulla on puhumista neiti Saiman kanssa. Niin, saat suuttua, sille en voi mitään. Tekisit viisaammin, jos koettaisit etsiä sydämesi sokkeloista, olisiko sinne vahingossa jäänyt kätköön jokin pieni murunen hyvyyttä. Onnittelen sinua, jos löytäisit tuon murusen. Ja sinä Lagerspets, ole ritarillinen ja seuraa loukattua naista ja koeta johdattaa häntä oikeille poluille… Mutta lapsi, miksi olet niin säikähtynyt? Ethän toki pelkää jäädä kanssani kahden… enhän toki ole peto. Ei, tähtiä ei himoita… Sanokaa minulle vain, olenko ymmärtänyt teidät oikein. Se on minulle tärkeämpää tietää kuin kaikki muu. Sanokaa: olenko ymmärtänyt teidät oikein?
Hetken oli huoneessa aivan äänetöntä. Vihreä hämärä lankesi ulkoa lehtiverkosta huoneeseen, jota toipuvan tytön silmät loistaen valaisivat.
— Olette, lausui tyttönen sitten —… Juuri sitä minä tahtoisin, että me jokainen etsisimme sydämestämme sen murusen hyvyyttä, mikä sinne on ehkä jäänyt. Kuinka oikein te sanoitte! Tässä kauniissa talossa pitäisi olla niin hyvin. Tuo hääkutsu… se on minulle ensimäinen askel. Jos se tulee otetuksi, niin seuraa muita askelia. Ette usko kuinka minulle on tärkeää, että hyvyys voittaisi. Se voi näyttää lapselliselta, mutta minusta tuntuu, että kuolen, jos uskoni katkeaa. Oi, jos kaikki tässä pienessä asiassa saattaisivat lakata kiusaamasta toisiaan. Eihän se ole suuri ponnistus. Jos jokainen vain hallitsisi oman mielensä… Autatteko te minua…? Oli pitkä aika… en ymmärtänyt miksi olin tullut tähän taloon… enkä ymmärtänyt miksi minulle tapahtui tuo hirveä onnettomuus. Minä olin pimeässä, en löytänyt minnekään. Sitten minulle valkeni, tiesin miksi minut oli lähetetty tänne: juuri sitä varten, että kaikki etsisimme esiin hyvyyden murusemme. Jollei se onnistukaan? Luuletteko? Luuletteko, että täti ja Ida ja setä tahtovat koettaa? Luuletteko, että Kaisa joskus hymyilee ystävällisesti?
Herra Lassén vakuutti, että aurinko on aina sulattanut pahimmankin roudan ja ettei suloisen pienen tytön rukousta kukaan voi vastustaa. Molemmat tunsivat siinä outoa onnea. Kokeneena miehenä käsitti Lassén, että hän tähän tyttöön olisi voinut rakastua. Tai ehkä hän olikin rakastunut. Tyttö taas tunsi riemuiten, ettei hän enää ollut yksin. Hänellä oli ystävä. Tälle ystävälle voi kertoa kaikki. Tosin hänellä oli ollut se vanha hyvä mies, joka hänet pelasti. Mutta tämä oli kuitenkin toista. Lassén oli kaunis ja nuori. Hän oli sanonut, ettei pidä Idasta, mutta Ida piti hänestä. Varmaan he kuitenkin menevät naimisiin. Mutta se ei tee mitään. Lassén on hänen, Saiman, ystävä ja yhdessä he nyt ponnistavat kohti iloa ja hyvyyttä.
Saima Aalto makasi pienessä huoneessa omenapuiden alla ja seurasi jokaista oksaa ikkunan takana. Aurinko paistoi niihin, sade valeli niitä, linnut istuutuivat niille ja madot kulkivat ylös alas. Linnut olivat nopeat kuin ajatus, madot kulkivat hitaasti — kuitenkin nopeammin kuin se, jolla ei ole jalkoja. Tytön silmä odotti levottomassa toivossa jokaista tulijaa, etsien hänen silmistään merkkiä siitä onnen ajasta, jonka tulemista hän oli lähetetty jouduttamaan valkoiseen huvilaan. Hänen sydämensä hohti hyvää tahtoa jokaista kohtaan, hänen sydämensä paisui voimaa ja kiitollisuutta.
Yhä useammin tuli talon herra, maisteri, huoneeseen omenapuiden alla, laski leikkiä ja nukahti nojatuoliin, parta laihaa rintaa vastaan.
— Noita, sanoi hän ja tarttui tyttösen leukaan, — pieni noita, mitä olet tehnyt mamille? Mami on tänään taputtanut minua päälaelle. Sitä ei ole tapahtunut kymmeneen vuoteen. Sinäkö käskit hänen taputtaa minua? Minulta kaatui koko maitokannu puhtaalle pöytäliinalle: luulin, että viikon saisin siitä kuulla. Piru vie, viikkoja se aina on kestänyt, kun olen kaatanut maitokannun — ikäänkuin ei se minusta itsestänikin olisi ollut ikävää ja harmillista! Ja nyt tulee mami vain ja taputtaa minua päälaelle… Noita, sinä pikkuinen veitikka, otappa ja käännä uskoosi se Kaisakin. Hän on niin helkkarin hapan. Heti kun aamulla astut huoneestasi, näet vastassasi äkäiset kasvot, kuulet ovien läiskivän ja astioiden kyökissä kalisevan suuttuneissa kourissa. Oi-joi-joi, piru vie, en pelkää helvettiä, jonne väitetään syntisten ihmisten joutuvan, sillä täällä kotona on valmis helvetti. Pieni noita, opeta meidän vanha hapan Kaisa kerrankin hymyilemään hyväntahtoisesti… Kuuleppa. Kun hän oli ollut talossa kymmenen vuotta, annoimme hänelle kultakellon. Luuletko että hän kiitti. »Mitä minä tällä! Kaikkia joutavia…» Ja kun minä sanon hänelle: »Kaisa menisi nyt vähän lepäämään», niin hän olkansa yli tiuskaa: »kyllähän sitä on aikaa haudassakin levätä.» Ja tätä on aamusta iltaan ja vuodesta vuoteen… No mutta, sinähän itket kuin taivaankaari. Se ei ensinkään ole tarkoitus. Hyi sinua, piru vie, eikö sinulle uskallakaan puhua huolistaan. No, no, no, no… nauretaan pois taas!
Rouva Kaunisto tuli ja istuutui samaan tuoliin, missä hänen miehensä hiljan oli istunut.