Tytön kädet etsivät kasvatusäidin käsiä ja hän painoi niitä pitkään ja hartaasti, ikäänkuin vuodattaakseen niihin voimastaan.
— Minä ajattelen sanojasi, sanoi valkopukuinen nainen vihdoin raukeasti ja jätti huoneen.
Pienelle Saima Aallolle oli tullut outo voiman kausi. Hän tahtoi olla ihmisille hyvä. Hän tahtoi katsoa heitä silmiin ja painaa heidän käsiään. Hän tahtoi näyttää heille, että täällä oli kaunista ja onnellista. Hän tahtoi, että he olisivat iloiset. Hän tahtoi, että he olisivat hyvät, hyvät itselleen ja muille. Tuskat eivät enää saaneet häntä valtoihinsa. Hän ei tuntenut niitä samalla tavalla kuin ennen. Hän ajatteli jokaista erikseen niistä ihmisistä, jotka täällä olivat, ja rakasti heitä jokaista.
Oli kuitenkin vaikea löytää sanoja. Sanat ikäänkuin jotenkin repivät rikki sen aurinkoisen voiman, jolla hän lähestyi ihmisiä. Ida ja Kaisa tulivat. Juuri heitä hän olisi tahtonut hartaimmin kiittää. Kuinka raskasta vaivaa he hänestä näkivätkään! He eivät kuitenkaan katsoneet häneen. Heidän käsistään ei myöskään saanut kiinni. Ei siis voinut katsoa heitä silmiin eikä painaa heidän käsiään. Ei voinut heitä auttaa. He kantoivat veressään pahan mielen kauheaa myrkkyä. He olivat sairaat. Mitä tehdä…? Kun he olivat huoneessa, toivoi hän, että he pian olisivat hoitaneet hänet ja voisivat lähteä, ja kun he olivat lähteneet, toivoi hän, että he palaisivat. Hän uskoi jo voivansa sanoa heille sen tärkeän asian, minkä tuli heidät pelastaa. Hän odotti jännityksessä, joka hermo pingoitettuna kuuntelemaan heidän askeliaan. Nyt laulaa Ida. Kun hän tulee, tarttuu hän hänen käteensä, katsoo häntä silmiin, sanoo hänelle, ettei hän kantaisi pahaa mieltä tätiä kohtaan, ketään ihmistä kohtaan. Sellainen myrkyttää elämän… Vielä tärkeämpää oli Kaisan saada tämä kuulla. Jos Kaisa tietäisikin, kuinka kauniiksi hän tulee, kun hän hymyilee… Hän on ruma nyt, ihminen on ruma ja peloittava, kun hän kantaa sydämessään pahaa mieltä. Kaisa kulta, hymyilkää, ajatelkaa kuinka Lepolassa on kaunista… Kanat kaakattavat ja juoksevat Kaisan perässä. Koira tulee ja nuolee Kaisan kättä. Ne saavat ruokansa Kaisalta ja rakastavat Kaisaa. Pieni vieras tyttö tuli taloon eikä elä, jolleivät Ida ja Kaisa hoida häntä. Hän rakastaa Kaisaa ja on niin kiitollinen. Rakas, hyvä, kiltti oma Kaisa…
Tällaiset sanat elivät tytön huulilla, mutta kun harmaat kasvot ilmestyivät näköpiiriin, kuolivat sanat huulilla ja tunne jähmettyi sydämessä.
— Noo tyttöseni, sanoi setä istuutuessaan vuoteen laidalle, — sinähän loistat ja paistat. Tohtori onkin sinuun hyvin tyytyväinen. Tuon sinulle tässä jotakin. Se on oikein kaunis kertomus nuoria tyttöjä varten. Ja tiedätkö, mami aikoo valmistaa sinulle suuren ilon. En uskalla siitä puhua, sillä mami tahtoo kai itse tuoda esiin keksintönsä. Älä kysy, en sano, sillä mami on uskonut sen minulle. Katso, pikku tyttöni, sinä olet voittanut mamin sydämen. Voitko olla hiljaa: mami aikoo pyytää kylän lapsia tänne luoksesi, että sinä saisit seuraa ja kertoisit heille satuja. Mami on sentään niin hyvä, kun hän vain antaa hyvälle sydämelleen voiton. Mutta sinä et saa olla tästä tietävinäsi — ethän ole. Et mitään sinä tiedä. No, etkö itkekin, piru vie… Vai nauratko sinä? Ahhah, kuinka hauska huone tämä onkin. Ovatko nuo omenat jo noin suuret… Minä lepään vähän tässä keinutuolissa pienen päivänsäteen luona. Ukko Trast oli aivan oikeassa… Piru vie, kuinka raukaisee. Kuule, herätäthän minut hetken perästä, jos sattuisin nukahtamaan…
Saima Aalto näki harmaan parran vaipuvan syvälle rintaa vastaan ja lempeän rauhan laskeutuvan sinipunertaville kasvoille. Pian ilmaisivat tyynet hengenvedot vanhuksen nukkuvan.
Mutta tyttönen iloitsi ja riemuitsi. Hänestä tuntui siltä kuin hän leivosten kanssa olisi livertänyt ja kohonnut korkeutta kohden. Kuinka kiitollinen hän oli elämälle ja Jumalalle. Hänen tiensä oli nyt niin selvä, kaikki oli valoisaa, kaikki hän ymmärsi ja kaikesta hän kiitti.
* * * * *
Lagerspets, Lassén ja Ida tulivat järveltä ja toivat hänelle lumpeita ja lemmikkejä.