— Mutta heiltä menee pois se ilo, etteivät saa kiusata. Se on oikein.
Ja neiti Erkkilältä myöskin.
— Olet oikeassa. Et taida olla niinkään tyhmä.
— Mutta tädin täytyy voittaa tämä asia myöskin sydämessänsä.
— Mitä? Rupeatko sinä määräilemään mitä minun on voitettava sydämessäni? Voi, hyvänen aika, kaikkea pitää kuulla!
— Täti… rakas täti…
— Älä sinä mielistele.
— Täällä Lepolassa on niin kaunista. Kun minä katselen ikkunasta, näen omenapuun oksat. Aurinko paistaa niihin. Ensin näin nuput, sitten kukat, nyt näen pienet omenat ja syksyllä ne ovat suuret… Täällä on ihanaa, täällä täytyy asua hyviä, onnellisia ihmisiä…
— Vai onnellisia! Itse voit olla onnellinen, mutta minä ainakaan en sitä ole. Mikä hätä sinulla on, mutta minä, minä, oi hyvänen aika!
— Mutta rakas täti, voihan se muuttua, tädin täytyy tulla onnelliseksi…
Rouva Kannisto loi katseensa kirkkaihin kasvoihin vuoteessa. Epätoivo kuvastui silmissä, jotka katsoivat paisuneiden silmäluomien välitse.