— Kun en minä oikein tiedä miten sen sanoisin… Neiti Erkkilä tulee pyytämään häihinsä kaikkia meitä nuoria Lepolasta, mutta ei setää ja tätiä…
— Mitä sinä sanot…? Neiti Erkkilä… teitä, vieraita ihmisiä eikä minua, sulhasen tätiä! Mistä sinä tämän tiedät?
— Tiedän vain… En voi sanoa…
— Aaa, siihen siis tarvitaan valkeita pukuja… Rahat minun kukkarostani… oi teitä hävyttömiä! Mutta entä jollen minä päästä teitä, en ketään… Siis sinäkin olet kutsuttu, mutta en minä! Ja mikä sinä olet menemään… Hyi…
— En minä sellaisia ajattele…
— Ajattelet tietysti! Oi, hyvänen aika, mitä minä olen tehnyt, kun te noin kauheasti kiusaatte minua!
— Täti, minä tiedän.
— Kyllä, kyllä sinä tiedät, kyllä te kaikki tiedätte. Ja sinäkin puhut kiitollisuudesta.
— Täti, minä tiedän: täti ei anna kiusata itseään. Olen ajatellut tämän asian juurta jaksain: täti antaa heidän mennä, ei kiellä heitä. Ehkä he eivät mene…
— Ja hekö eivät menisi? Kyllä he menevät.