— Kyllä Pekka tulee, sanoi äiti turvallisesti.
Tyttären silmät olivat savusta ja tuijottamisesta kipeät. Hänen luottamuksensa horjui, mutta hän koetti yhä vaieta ja odottaa.
— Kyllä hän tulee, sanoi äiti. — Hän tietää, ettei meillä ole täällä mitään hätää.
— Katto palaa, sanoi tytär.
— Eiköhän sitä saada sammumaan.
Tulen kohinaan sekaantui miesten huutoja, koirain ulvontaa, kulkusten soittoa ja ruokakellojen pauketta.
Äkkiä suljettiin kirkon ovet ulkoapäin. Se tapahtui vedon vuoksi, mutta naiset luulivat, että heidät teljettäisiin kirkkoon palamaan. Tytär karkasi ovelle. Hän sai sen auki, se ei ollut lukossa. Kellotapuli kuumotti tulisena patsaana. Liekit nousivat tyynessä pakkasilmassa suoraan taivasta kohti. Rakennuksen luuranko erottautui valuvan kullanvärin ja punan joukosta ylhäältä hamaan alas asti. Kellot riippuivat kuin kaksi jättiläiskokoista veripisaraa, jotka minä hetkenä hyvänsä voivat tipahtaa. Koko tapulin luuranko huojui. Pelastamistyö oli kohdistettu kirkkorakennukseen. Miehiä nousi ja laski sen katolle. Vettä hilattiin astioissa nuorien avulla ylös. Nelistämällä tuli ja meni hevosia rannan ja kirkon väliä. Naiset seisoivat ketjuna pellolla lumessa, ojennellen toisilleen vesisankoja ja lumella täytettyjä koppia. Aamuhämärässä punoittivat hanget ikään kuin olisi satanut verta.
Tyttö näki tämän kaiken yhdessä silmänräpäyksessä. Hänen täytyi huivillaan suojella kasvojaan kuumuudelta.
— Pekka! huusi hän kaikella voimallaan. — Pekka!
Hän ei tuntenut omaa ääntään. Kukaan ei kuunnellut häntä. Hän ei voinut liikkua portailta, sillä huojuvasta kellotapulista sateli hirrenpäitä ja kekäleitä. Hän tarttui esineeseen, jonka joku paetessaan oli pudottanut. Se oli paksu kinnas. Hän tähtäsi sillä miesjoukkoon, joka hääri tikapuiden juurella. Mutta se ei osunut likellekään.