— Palaa, palaa! vihlaisi äkkiä lapsen huuto läpi kirkon hiljaisuuden.
Ihmiset rupesivat levottomina kääntelemään päitään. Kohina yltyi.
— Tuli on irti!
— Kellotapuli palaa!
Turhaan nosti vanha rovasti kätensä ja koetti tyynnyttää seurakuntaa.
— Me olemme kaikki Jumalan kädessä, yritti hän. — Olkaa alallanne, rakkaat sanankuulijat, muuten sotkette toisenne.
Kukaan ei kuunnellut häntä. Korvia särkevä töminä täytti kirkon, kun koko kirkkokansa syöksyi oviaukkoja kohti. Ihmiset huusivat, työnsivät ja survoivat toisiaan. Väkevämmän oikeus vallitsi. Heleä loimu hohti sisään, kun ovet avattiin. Vedossa sulatti kynttilöiden liekki toista puolta kynttilässä ja tali valui pisarrellen lattialle. Rovasti tuli alas ihmisjoukon luo ja koetti puhua. Lapset ja vanhat naiset seurasivat häntä sakaristoon. Tulen kohina yltyi yltymistään. Huudettiin. Joku lapsi itki. Helisten putosi ruutuja permannolle. Sakaristosta kannettiin kirkon kalleuksia. Suntio tuli alttarin eteen, otti hopeiset kynttilänjalat, irroitti kynttilät ja tukahutti liekin sormiensa välissä.
— Mitä te, hyvät ihmiset, siinä istutte! huusi hän kahdelle naiselle, jotka viipyivät saarnatuolin alla. — Palatte te, jollette lähde.
Hän ei kuullut, mitä naiset sanoivat, hän kiiruhti sakaristoon. Toinen istui levollisena paikoillaan, toinen seisoi ja tuijotti ovea kohti, mistä lieska loimusi.
He olivat nähneet ihmisten pakokauhun vallassa lainehtivan ovelta ovelle. He olivat nähneet Yölinnun punatukkaisen herran taluttavan äitinsä ja sisarensa sakariston tietä pois kirkosta. Yölintu oli vielä kerran juossut kirkkoon, ottanut käsipuolesta ontuvaa postineitiä ja Alakartanon tyttäriä ja vienyt heidät samaa tietä. Äiti ja tytär olivat nähneet nuorten ihmisten nyrkkivoimalla työntävän tieltään vanhoja. Huudoista he kuulivat, että kellotapuli paloi ja että kipunat olivat sytyttäneet kirkon katon. Tikapuut havaittiin lahoiksi, niitä piti paikkailla ennenkuin päästiin nousemaan katonharjalle. Naiset saarnatuolin alla eivät hätäilleet.