Hänen tyttärensä toisti sanan ja nousi seisomaan.
— Yölintu! ääntelivät keski-ikäiset naiset pitkin kirkkoa.
— Mitä? kysyivät vanhat vaimot ja kävivät levottomiksi, ikään kuin murhamiestä olisi mainittu. — Onko se Yölintu? Onko Yölintu tullut takaisin?
Ja kaikki seurasivat henkeä pidätellen miestä, joka astui alttaria päin. Hän käveli niinkuin ei hän olisi nähnyt mitään ympärillään ja niinkuin hänen vain olisi pitänyt päästä päämääräänsä. Kun hän tuli Yölinnun penkin kohdalle, näki hän siinä kolme mustapukuista naista. He eivät kuulleet hänen tulevan, sillä heillä oli päässä paksut bahytit. Vanhin naisista nojasi päätään penkkipöytään. Ei voinut tietää, nukkuiko hän vai rukoiliko.
Kuinka hän oli vanhentunut!
Tulija astui hiljaa penkkiin, painoi hänkin alas päänsä ja purskahti itkuun. Hän itki niin väkivaltaisesti, että nyyhkytys kävi läpi kirkon, kesken virrenveisuun.
Äiti hänen vieressään avasi silmänsä, tunsi hänet heti ja suhtautui häneen tutusti kuten se tekee, joka ei hetkeäkään ole epäillyt hänen tuloaan eikä lakannut sitä toivomasta. Hän laski kätensä pojan päälaelle, koetteli olkapäätä, antoi sormiensa solua alas käsivartta, otti voimakkaan käden ja vei sen suutaan vastaan. Pitäen sitä sillä tavalla painui hän rukoilemaan.
Koko seurakunta näki tämän. Muutamat naiset nousivat seisomaan ja tuijottivat kuin tuomion enkelit Yölinnun penkkiin. Siironmaan emäntä hymyili ja puserteli ristittyjä käsiään vastatusten. Siunausten tulva tuntui hänen silmistään vuotavan äitiä ja poikaa kohti. Ankarat seisojat naisten puolella lauhtuivat hekin ja painuivat penkkeihin. Ennen pitkää nyyhkytti koko naisten puoli. Vieraan tulo oli tehnyt sellaisen vaikutuksen, että harva kirkkokansasta huomasi tavanmukaisen yhteensoiton ennen saarnaa jäävän pois. Ilman edelläkäynyttä kellonsoittoa nousi pappi jalkavirren aikana saarnatuoliin. Yölinnun rouvan haarakynttilät valaisivat vanhan rovastin kulunutta turkin kaulusta kovia liperejä ja sileiksi ajettuja, ystävällisiä kasvoja. Sielunpaimen oli nähnyt liikutuksen seurakunnassa ja hänen leukansa värisi niin, että hän vaivoin sai alkurukoukset luetuiksi. Vähitellen hän kuitenkin vahvistui ja saattoi voimakkaalla äänellä ryhtyä epistolan tekstiin.
»Kansa joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden, ja jotka asuivat kuoleman varjon maassa, niiden ylitse se kirkkaasti paistaa. Sinä lisäät kansaa ja lisäät hänelle iloa; sinun edessäs iloitaan niinkuin saaliinjaossa iloitaan. Sillä sinä olet heidän kuormansa ikeen, heidän olkainsa vitsan ja heidän vaatiansa sauvan särkenyt, niinkuin Midianin aikana. Sillä kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää poltettaman ja tulella kulutettaman. Sillä meille on lapsi syntynyt ja poika on meille annettu, jonka hartioilla herraus on, ja hänen nimensä kutsutaan Ihmeellinen…»
Rovasti pysähtyi. Kirkko väreili oudon liekehtimisen vallassa. Kynttilät paloivat pitkällä karrella, savusivat ja loimottivat. Seurakunta, joka seisoaltaan kuunteli jouluepistolaa, näki sekin punerruksen seinillä ja päätteli aamuruskon osaavan sisään ikkunoista. Tosin ei vielä olisi pitänyt olla aamuruskon aika. Tuulikin oli alkanut käydä. Kohisi. Ruutujen raoista kävi viiman henki. Kynttiläin liekit venyivät pitkiksi ja sinisiksi. Rovasti koetti jatkaa.